Tauon aikana tapahtunutta

Olenpas taas hyvällä tuulella blogia kirjoittaessani. (En!) Anteeksi lukijani, jotka joudutte sivustakärsimään maailmantuskiani. Väsyttää vaan niin hirveen kauheen kamalasti. On väsyttänyt jo monta viikkoa.
Viimeinen lomaviikko meni kv-tuutoroinnin merkeissä. Onneksi siitä on luvassa lohdutuksena hieman rahaa. Kaiken kaikkiaan tuutorointi meni kyllä tällä kertaa ihanan leppoisasti. Ehkä tuutorivastaava on vihdoin kyllästynyt lukemaan minun palautteistani, kuinka toivotonta on yrittää tavata englantia taitamattomille ihan simppeleitä asioita. Ehkä hän on saanut myös lukea tuutoroitavieni palautteista, että eivät tahtoneet saada selvää sepostuksesta, kun se meni niin nopeasti. (Sujuvalla kielenosaamisella on näköjään myös miinuspuolensa.) Tänä keväänä sainkin käsiini enimmäkseen pelkkiä englantia opiskelevia tyyppejä tai sitä kieltä äidinkielenään puhuvia. Halleluja sille!

Tammikuun seuraavat kaksi viikkoa olivat käsittämätöntä koulutehtävien hullunmyllyä. Olen käsittänyt, että on tavallista, että lukukauden alussa otetaan rennosti ja herätään sitten siinä hiihtoloman korvilla siihen, että piti olla tehtynä esseitä ja esitelmiä. Ei näin. Ei tällä kertaa. Lukuvuoden ekana päivänä 4 tuntia laskentatoimea ja 2 tuntia ruotsia olikin muuttunut ihan viime tipassa 6 tunniksi laskentatoimea ja 2 tunniksi ruotsia. Kotitehtäviä tuli myös molemmista. Uuden Itä-Suomen yliopiston hienouksia on mm. se, että opiskelijat saavat nauttia esim. 6 tunnista yhtä ainetta samana päivänä, koska kuopiolainen luennoitsija ei luonnollisesti halua matkustaa Joensuuhun ihan joka päivä. Huraa! Kurssi jatkuu, luennoitsija vaihtui, ja nyt kuuntelemme hiuksia haroen joensuulaista luennoitsijaa, joka yrittää selvittää meille suoraan Kuopiosta tullutta materiaalia, jonka kanssa hän ei itse ole aina ihan samaa mieltä. Ootteko koskaan lainanneet jonkun toisen luentomuistiinpanoja ja yrittäneet saada selkoa siitä? Juu... Fiilis on suunnilleen sama siellä luennolla.

Lunta, kylmyyttä ja pimeyttä vihaan nykyään täydellä sydämellä. Muutama vuosi sitten kutsuin vielä itseäni syysihmiseksi ja talvi oli mielestäni esim. hyvä vuodenaika häiden pitoon. Pfft.
Olen päässyt sen vaiheen yli, että melkein itkettää joka kerta, kun pitää mennä ulos. Osaltaan kyseessä lienee karaistuminen ja osaltaan tietysti oikeanlaisen talvivaatetuksen päivittäminen valikoimaan auttaa. Näistä huolimatta edelleen tulee päiviä (yleensä maanantai) jolloin kampukselle pyöräilyn jälkeen olen niin pahalla tuulella, että oksat pois. Jos Suomen ilmasto ei lämpene merkittävästi lähivuosina, niin on todennäköistä, että muutan ulkomaille ihan vaan auringon perässä. Ei ole oikein kärsiä emävitutuksestä 3-4(-5-6) kk vuodessa, kun sen aiheuttajalle ei pysty tekemään mitään. Asennemuutos? En usko. Ei kylmästä voi opetella tykkäämään, jos koko ajan paleltaa.
Joensuun Elli ei tietenkään toiminnallaan paranna tilannetta. Tälläkin hetkellä käyn välillä lämmittämässä sormia kuuman veden alla, jotta voin jatkaa kirjoittamista. Virhelyönneistä huomaa milloin on aika: kun niitä on enemmän kuin oikeita, on aika epäkangistuttaa sormet :P

Jotta lukija (jos sattui pääsemään tänne asti) voi jatkaa seuraavaan etappiinsa vähän paremmalla mielin, pistetään jotain kivuuksia (kiva juttu=kivuus) tänne loppuun.
Kuntoiluinnostus on saanut uutta puhtia joulukuisen hyytyilemisen jälkeen. Uusi saliohjelma on tietty kivaa vaihtelua; samojen juttujen jankkaaminen 4 kk ajan alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Uusi saliohjelmani on myös kovin tehokas, sillä ekan kerran ne tehtyäni en voinut liikkua mihinkään suuntaan mitenkään päin ilman, että johonkin sattui. :) (Kyllä, se on hymyasia.)
Lisäksi uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa ryhmäliikuntatunneille, vaikka pelkäsinkin kuolevani nolosti kesken tunnin. Body Combatiin piti mennä, koska on ollut ikävä taekwondoa. Kokemus oli kuitenkin miellyttävä ja elän ja hengitänkin edelleen. Rankkuustasoa pystyy itse säätelemään jättämällä hyppypotkut niille, joilla niihin voimaa on. Lisäksi jos tuntuu, että kohta pyörtyy, niin ei ole pakko lyödä (mielikuvituksellista) vastustajaa ihan täysillä voimilla, voi hiiata pikkuisen. Ero energiansyönnissä lyönnin ja lyönnin välillä voi muuten olla tosiaan ihan valtava. Tunnin musaraita oli sopivasti aggrepitoinen, joskin välillä mahtipontisuudessaan humoristisuuteen lipsahtava. (Hekottelut loppu lyhyeen, kun piti jatkaa potkimista.) Tunnin pitäjä oli ihan taistelijan näköinen (nainen), eikä ollenkaan cheerleader-lirkuttajatyyppi, mitä pelkäsin etukäteen. Liikkeisiin laitettiin oikeaa taistelua sekä hieman filmaamista, jotta olo oli kuin action-tähdellä. Loistoa! Meen ens viikollakin :)
Kävin myöskin kokeilmeassa flowridea, eli sisäpyöräilyä. Tää kokemus ei ollut ihan BodyCombat huippua, mutta menen kai uudelleen tähänkin ensi viikolla, jos en lähde kotiin veljenpojan synttäreille. Ympäristö oli kuin yökerhossa, jos jätetään peilipallo ja vilkkuvalot pois - hämärää ja musa pauhasi - ja lisätään porrastasot, joilla on pyöriä. Ohjaaja pyöräili ryhmän edessä ja kertoi, että ylämäki, alamäki, ylkämäki, alamäki, yhdessä poljetaan. Toisin sanoen, tiukkaa vastuksia, löysää niitä, tiukkaa, löysää, nyt polje nopeampaa, ja sitten oltiin jossain kynnyksellä (ei selvinnyt mikä kynnys se semmone kynnys oli missä oltiin) kohta ja pian yritettiin polkea seisten. Uu, ja se käsitankokahva (mikä se on) jousti oikealle ja vasemmalle, jotta voitiin pyöräillä myös mutkia. Huoneessa oli myös iso videoscreeni, jossa näki vain kuinka aika kului. Ihmettelin, että eivät olleet siihen heijastaneet jotain kansallispuistomaastoa, jotta voi kuvitella pyöräilevänsä eksoottisissa maisemissa. Pylly puutui ekan vartin jälkeen ja olihan se vähän hupsun oloista, mutta hiki virtasi ja tunsin että reidet teki kunnolla töitä välillä, joten miksipä ei. Viihtyyhän ne jyrsijätkin juoksupyörissä.

Strategista, tulevaisuuteen suuntautuvaa suunnittelua

Huono strategista suunnittelua on juoda neljäsosapannullinen kahvia ennen neljän tunnin tenttiä. Onnekseni sain sen tehtyä kahdessa. Todella huonoksi suunnitteluksi sen tekee se, että olen juossut tällä viikolla muistaakseni yhtä luentoa lukuunottamatta jokaiselta vessaan kesken kaiken. Olisi siis pitänyt tietää paremmin. Aamukahvini ajoittuu juuri sopivasti niin, että puolivälissä kahden tunnin luentoa ei voi enää odottaa - ainakaan sitä toista kokonaista tuntia.

Lisää nesteistä... Alkaa olla se aika kuukaudesta (ei niistä nesteistä, hyi) mutta kun siis keho alkaa kerätä ekstranesteitä itseensä (ei vaan sitä aamukahvia voi sitten imasta, pöh). Näin ollen aamulla herätessä kaksoisleuka on kasvanut, sormukset eivät tuppaa mahtua ja kaiken kaikkiaan olo on plösö. PMS-oireet huomaa myös, kun aamupalaksi suunnitellussa ruisleivässä on keskellä pohjaa pieni homepiste, ja se saa miltei tirskahtamaan itkuun. Miksi? Miksi tässä pitää olla hometta? Onko muka reilua?
Ajattelin mennä katsomaan New Moonin huomenna tai ylihuomenna, mutta en tiedä uskallanko. Itkisin todennäköisesti ekaa kertaa teatterissa vuolaasti useamman kerran. Mutta jaa, ehkä sekin pitää kokea, kunhan muistan laittaa vedenkestävää ripsaria.

Ripsarista kukkaruukkuun... Eikäs, emmie kukista mitään tiedä, mutta meikeistä voin puhua lisääkin. Olen ehkä parisen kuukautta kuvaillut YouTubeen meikkivideoita. Yleensä nolostun, kun joku mainitsee niistä minulle. En oikein tiedä, miksi hävettää. Mietin kun multa kysyttiin harrastuksia johonkin jokin aika sitten, että voiko tähän kirjoittaa, että meikkivideoiden teko. No ei hemmetissä voi. Kauheeta turhastelua semmonen; meikeistä puhuu vaan bimbot, joilla ei oo tarpeeksi aivosoluja, joilla ne vois puhua jostain järkevästä. Asiaa ei auta se, että eräs tuttavani jaksaa käyttää naljailevaa äänensävyä asiasta mainitessaan "ai susta tulee nyt sit kuuluisa varmaan". Tai sitten oma nolosteluni saa minut kuulemaan ne kommentit naljailevina. Oli miten oli.
En usko kuuluisuuden tulevan kohdalleni tällä tavalla (niin, jotain muuta kautta, esimerkiksi 'ensimmäinen käytännössä terve nuori nainen joka kuoli sikainfluenssaan' tai 'kompastui omiin jalkoihinsa ja mursi kaikki luunsa' tms.), mutta mielelläni kyllä puuhailisin meikkien kanssa valmistuttuani. Voisin olla vaikka kansainvälisen kaupan markkinointipäällikkö kosmetiikkayrityksessä :)

Jos oon kirjoittanut seuraavan aiemminkin niin ... älä suotta lue x) Mutta siis olen miettinyt, että yläasteella olin työharjoittelussa kampaamolla, ja lukiossa kävin Yves Rocherin kauneuskeskuksessa. Tätä varten lähdin Savitaipaleen rajojen ulkopuolelle ja otin yhteyttä täysin tuntemattomaan ihmiseen, kun olisin voinut olla fiksu ja mennä lähikauppaan ja saada sitä kautta jalkani kesätyöovenväliin.
Naamani näytti maalipurkissa fiksatulta jo siinä vaiheessa, kun useat ikäiseni vielä opettelivat kumpi pää rajauskynästä tulee naamaan päin. Ok, taisi lipsahtaa iso liioittelu. Muut näyttivät nuorilta tytöiltä, mie siltä, että peili ja järki jäi kotiin. Äiti pakotti joskus pesemään naaman ennen kuin päästi kotoa pois. Vaaleansininen huulipuna olis vielä mennyt, mutta ne vahvat mustat rajaukset silmien ympärillä oli kuulemma pelottavia :D
Sitä tässä haen, että jossain vaiheessa olis voinut ehkä tajuta, että kielten opiskelu ei välttämättä ole mulle se luonnollisin vaihtoehto loppuelämän kannalta.