Konsertti lähestyy. Enää viisi päivää tai kuusi tai neljä - en osaa laskee, oon humanisti, nykyään. On siis vallan hienoa että heräsin aamulla tenorina. Olen palannut altoksi näin iltaa kohti mennessä, vaikka pelkäsin bassoa tai samaa ääntä kuin tyhjenevässä uimapatjassa. Katsellaan huomisten vappurientojen jälkeen mimmonen flunssa onpi päällä.

Viikonloppu meni NMESissä ja oli huisin hauskaa. Nyt harmittaa luonnollisesti enemmän, että ensi vuonna en pääse mukaan Joensuun NMESiin. Tosin eihän se vielä varmaa ole, kun en ole vaihdosta saanut kuulla mitään. Viikonlopusta jäi kuitenkin käteen pentti- sekä spede-asteikot, mielikuva Vilistä vääntämässä silmukoita kaulaliinaan sekä vaipanvaihtokone, joka pitää räjähdysääniä. En tiedä siis linja-autoista, mutta voin vannoa että junassa on tunnelmaa.

Tämä päivä on mennyt huonoillessa, enkä voi olla muuta kuin ylpeä siitä. Kyllä ne ruotsin esseet jaksavat odottaa päivän tai pari, samaten proseminaari ja muukin tentteihin lukeminen. Sainpahan pyykkiä pestyä sekä omistettua aikaa ystävyyssuhteiden ylläpitoon. Facebookkaaminen on myös ollut tänään avainsana.

Nukkumaan melkein tekisi mieli, vaikka ilta on vielä nuori. Huomenna on kuitenkin työhaastattelu. Kokouskutsu on vielä ennen uinumista ohjelmanumerona. Työhaastattelu on pizzaruokapaikassa - kannattaa siis ehkä jättää mainitsematta, että olen toivoton kokki ja ainoa mihin taitoni riittävät on itseni hengissä pitäminen. Toisaalta myin onnistuneesti kukkasia kolme kesää (ja niitä käytiin jälkeen päin kehumassa) ja saldoni on kuitenkin se, että tapan jopa muovikukat...

Kohti jotain

Vaati juuri luonnottoman monta yritystä, ennen kuin pääsin sisään blogitililleni. Pitäisi ehkä kirjoittaa vähän useammin tai poistaa koko roska. Ihmisen aika ei vaan riitä kaikkeen. Olen ollut enenevästi stressaantunut ja kiireinen syksystä lähtien, joten blogailut ovat saaneet jäädä. Samoin olen ehkä kadottanut ystävät ympäriltäni. Jos en ole onnistunut niin yritys on ollut hyvä. Poikaystävä-raukka tietysti ottaa eniten hittiä. Luulin että kun proseminaari on nyt palautettu, niin helpottaa, mutta ha, olinpahan väärässä.

Proseminaarini on laatutyötä; en pysty lukemaan sitä, koska olo tulee niin vaikeaksi. Se on kertakaikkisen surkea väännelmä. No, saanpahan kandin paperit kuitenkin. Jos vaikkakin pelottavan huonot. Sitten voin alkaa innolla ajatella gradua.

Kuoron puheenjohtajuus on ihmistä kasvattava kokemus hyvine ja huonoine puolineen. Valitettavasti se vie noin kaiken ilon itse laulamisesta. Tai sitten yleinen väsymys vie kaiken ilon kaikesta. Muistan tasan kaksi kertaa viimeisen kolmen ja puolen kuukauden ajalta, jolloin on ollut oikeasti hyvä olo sisällä. Alan todennäköisesti kohta tarvita ammattilaisen apua - nimittäin sihteerin. En ehdi, pysty, kerkeä tekemään kaikkea mikä pitäisi.

Kaupungissa hengaa joku saksalainen, joka yrittää jutella vastaan tulevien tyttöjen kanssa. Ensimmäisellä kerralla en osannut varoa, ja jutustelin hänen kanssaan jonkin aikaa. Kun hän alkoi käydä päällekäyväksi ja tunkeilevaksi, minua alkoi pelottaa. Harmittelin myös, että hän ehkä tietää liikaa minusta. Keskusteluyritys avauksella "hi, do you speak English" toistui muutamaa viikkoa myöhemmin kirjaston edessä. Olin myöhässä ja megakiireissäni ja tyydyin pikaisesti toteamaan, että "excuse me, gotta go" ja tähän hän huvitti minua toteamalla kovaan ääneen "fucking weirdo". Lovely. Voin kuitenkin olla huoletta. Hän ei tiedä minusta liikaa, sillä tänään hän yritti jälleen, eikä siis selvästikään muista minua. Olin jälleen kiireinen ja pakenin paikalta, mutta pyysin kai kohteliaammin anteeksi kuin edellisellä kerralla, sillä minua ei nimitelty. Tai en kuullut. Lääh. Uuvuttava ihminen.