Hikoilua

Alan olla tottunut kuntosalilaitteideni pultteihin ja muttereihin. Selkälihaslaitteen kanssa haen kuitenkin edelleen sopua. Siinä on siis lantiotuki, kantapäiden takana on osia, jotta jalat pysyy paikallaan ja ylävartalo roikkuu ja sitä nostellaan siis selkälihaksilla. Tunnen täysin epärealistista kauhua, kun käyn tuohon laitteeseen roikkumaan. Olen varma, että tipahdan päälleni milla hetkellä hyvänsä. Olen siis fuskannut jo useamman kerran ja käyttänyt jumppapalloa tämän kauhulaitteen sijaan...

Rämpiessäni toista erää crosstrainerilla lueskelin Sportti-lehdestä Tuomas Enbusken kolumnia lasten koulukiusaamisesta - tunnetaan myös liikuntana. Plösöt lapset, joiden koordinaatiokyky kusee, saavat itsetuntonsa heikentimiksi tulla valituiksi joukkueisiin viimeisenä 9 vuotta. Minun onnekseni kaverisuhteet alkoivat jossain vaiheessa vaikuttaa näissä nöyryytystilaisuuksissa, joten en ollut aina listan viimeisenä. Ja mun koordinaatiokyky sentään on aina ollut ihan normitasoa.

Tajusin hiljaa mielessäni, että ennen koulun aloittamista tapasin käydä satujumpassa ja tanssikoulussa ja jopa äidin kanssa joogassa ja kerran kuntosalillakin, joten joskus olen tainnut suhtautua liikuntaan ihan normaalisti. Ala-aste oli henkiselle liikuntaminälleni kuitenkin tappavaa. Jos multa kysytään, niin maailman kaikki sukset saa katkasta ja polttaa roviolla. En ollut erityisen hyvä pääsemään mäkiä ylös, enkä etenkään niitä alas. Ainahan sieltä alas tultiin, mutta useimmiten kuperkeikkoja heitellen.
Nykyään pidän jälleen näemmä liikunnasta, en mä muuten tonne salille menis. Saankin siellä nyt juosta itseäni vastaan enkä minua 50 kertaa parempia pikkupoikia, joilla on terävä kieli ja olematon aivotoiminta. (Kysy keltä tahansa 7-vuotiaalta tytöltä, niin ne tietää, että pojat on tyhmiä!)
Nykyään tiedän, että liikunnasta tulee hyvä olo. Mun ei ole pakko mennä muitten kanssa suihkuun; voin tulla suihkuun ihan yksin omaan kotiin, eikä lattia ole kylmää betonia. Saan itse päättää mitä teen ja miten paljon jaksan. Jos on huonokehopäivä, eli heti alussa tuntuu siltä että tarpoo tervassa, niin vähentää painoja, juoksee hiljempaa ym. Jos taas energiaa on vaikka muille lainaan, niin sitten voi paahtaa täysilla kunnes päässä ajattelu ohenee. Silloin on hyvä, kun on kivaa. Joutuukohan liikunnan opettajat istumaan pedagogisten luennoilla kuuntelemassa, että "ihmiset, ja lapset, on erilaisia", koska musta ois niin hienoa, jos liikuntatunneilla olis valinnanvaraa ja sais tehdä jotain kivaa. (Jolloin nuori minä olisi valinnut vaikka lapasten neulomisen...)

Editlisäys: valitsin myös tänään bileiden sijaan kuntosalin. Siis niiku mitä hä?