Strategista, tulevaisuuteen suuntautuvaa suunnittelua

Huono strategista suunnittelua on juoda neljäsosapannullinen kahvia ennen neljän tunnin tenttiä. Onnekseni sain sen tehtyä kahdessa. Todella huonoksi suunnitteluksi sen tekee se, että olen juossut tällä viikolla muistaakseni yhtä luentoa lukuunottamatta jokaiselta vessaan kesken kaiken. Olisi siis pitänyt tietää paremmin. Aamukahvini ajoittuu juuri sopivasti niin, että puolivälissä kahden tunnin luentoa ei voi enää odottaa - ainakaan sitä toista kokonaista tuntia.

Lisää nesteistä... Alkaa olla se aika kuukaudesta (ei niistä nesteistä, hyi) mutta kun siis keho alkaa kerätä ekstranesteitä itseensä (ei vaan sitä aamukahvia voi sitten imasta, pöh). Näin ollen aamulla herätessä kaksoisleuka on kasvanut, sormukset eivät tuppaa mahtua ja kaiken kaikkiaan olo on plösö. PMS-oireet huomaa myös, kun aamupalaksi suunnitellussa ruisleivässä on keskellä pohjaa pieni homepiste, ja se saa miltei tirskahtamaan itkuun. Miksi? Miksi tässä pitää olla hometta? Onko muka reilua?
Ajattelin mennä katsomaan New Moonin huomenna tai ylihuomenna, mutta en tiedä uskallanko. Itkisin todennäköisesti ekaa kertaa teatterissa vuolaasti useamman kerran. Mutta jaa, ehkä sekin pitää kokea, kunhan muistan laittaa vedenkestävää ripsaria.

Ripsarista kukkaruukkuun... Eikäs, emmie kukista mitään tiedä, mutta meikeistä voin puhua lisääkin. Olen ehkä parisen kuukautta kuvaillut YouTubeen meikkivideoita. Yleensä nolostun, kun joku mainitsee niistä minulle. En oikein tiedä, miksi hävettää. Mietin kun multa kysyttiin harrastuksia johonkin jokin aika sitten, että voiko tähän kirjoittaa, että meikkivideoiden teko. No ei hemmetissä voi. Kauheeta turhastelua semmonen; meikeistä puhuu vaan bimbot, joilla ei oo tarpeeksi aivosoluja, joilla ne vois puhua jostain järkevästä. Asiaa ei auta se, että eräs tuttavani jaksaa käyttää naljailevaa äänensävyä asiasta mainitessaan "ai susta tulee nyt sit kuuluisa varmaan". Tai sitten oma nolosteluni saa minut kuulemaan ne kommentit naljailevina. Oli miten oli.
En usko kuuluisuuden tulevan kohdalleni tällä tavalla (niin, jotain muuta kautta, esimerkiksi 'ensimmäinen käytännössä terve nuori nainen joka kuoli sikainfluenssaan' tai 'kompastui omiin jalkoihinsa ja mursi kaikki luunsa' tms.), mutta mielelläni kyllä puuhailisin meikkien kanssa valmistuttuani. Voisin olla vaikka kansainvälisen kaupan markkinointipäällikkö kosmetiikkayrityksessä :)

Jos oon kirjoittanut seuraavan aiemminkin niin ... älä suotta lue x) Mutta siis olen miettinyt, että yläasteella olin työharjoittelussa kampaamolla, ja lukiossa kävin Yves Rocherin kauneuskeskuksessa. Tätä varten lähdin Savitaipaleen rajojen ulkopuolelle ja otin yhteyttä täysin tuntemattomaan ihmiseen, kun olisin voinut olla fiksu ja mennä lähikauppaan ja saada sitä kautta jalkani kesätyöovenväliin.
Naamani näytti maalipurkissa fiksatulta jo siinä vaiheessa, kun useat ikäiseni vielä opettelivat kumpi pää rajauskynästä tulee naamaan päin. Ok, taisi lipsahtaa iso liioittelu. Muut näyttivät nuorilta tytöiltä, mie siltä, että peili ja järki jäi kotiin. Äiti pakotti joskus pesemään naaman ennen kuin päästi kotoa pois. Vaaleansininen huulipuna olis vielä mennyt, mutta ne vahvat mustat rajaukset silmien ympärillä oli kuulemma pelottavia :D
Sitä tässä haen, että jossain vaiheessa olis voinut ehkä tajuta, että kielten opiskelu ei välttämättä ole mulle se luonnollisin vaihtoehto loppuelämän kannalta.

To Tan or Not to Tan

Ihailen tässä vielä hetken otsikon t- ja n-kirjainten määrää.
Noin.

Joensuun yliopiston kuoron 40-vuotis konsertti (onko se yhdyssana?) ja muut juhlallisuudet tapahtuvat huomenna. Olen jostain syystä ollu sen vuoksi stressaantunut ja väsynyt maanantaista asti. 3 tunnin 10 minuutin harjoitukset tuli vedettyä vielä ihan positiivisella asenteella, mutta sen jälkeen ei ole hymyilyttänyt, enkä ole nukkunut kunnon yöunia. Tää on musta vähän kummallista, koska mulla ei vaihteeksi ole juuri minkäänlaisia vastuutehtäviä. Kukkasia kävin tilaamassa ja tänä iltana koristellaan Carelia-salia, mutta siinäpä se oikeastaan onkin.
Pääni oli poksahtaa, kun kävin Leinikissä kukkaostoksilla, ja sanoin, että "moi, nää olis yliopiston kuoron konserttiin, kaksi kimppua Carelia-saliin, summa saisi olla 60e", jolloin sen hetkinen myyjä näytti :(, kun "vähän hankalaahan se on 30e/kimppu saada mitään aikaan". Neuvottelut kuitenkin lähtivät käyntiin ja ehdin jo positivisoitua, kunnes liikkeen omistaja tuli paikalle, kuuli mistä oli kyse ja nyrjäytti naamansa "kun eihän sillä rahalla oikein saa mitään, ymmärrätkö kultaseni x( noh..." Ongelmana tietty on se, ettei sen kokosessa salissa 70 kuorolaisen reunoilla tahdo mikään näkyä minnekään. Ratkaisuksi ehdotettiin purkkia orkideaa molempiin reunoihin, johon mie sitten sanoin suht suoraan, että siinähän on tikun neänässä kukka, näyttääkö se sitten muka joltain. Seuraavana aamuna kaikki oli paremmin ja jotain kukkia on tulossa.

Oon käynyt aikaisin nukkumaan nyt harkitusti ja tarkoituksellisesti jo kahtena iltana, mutta valitettavasti nukkumaan käyminen ei tarkoita unen saamista. Koko ajan väsyttää, päätä särkee ja itku on herkässä. Tahtoisin nauttia juhlista, mutta näillä näkymin hajoan siinä vaiheessa, kun laulut on laulettu. Pitää ehkä lähettää pakanasiskolleni toive, että se vois heitellä jotain riimukiviä tai tanssia kuutamolla mulle unta. Itse kun en enää osaa tunnustaa uskovani mihinkään, niin joudun turvautumaan muiden jumaliin.

Olipa muuten oiva aasinsilta: erosin kirkosta käytyäni kaksi kertaa syyslukukauden alussa kuuntelemassa, mitä siellä oikeasti sanotaan. En kuitenkaan vieläkään tunnusta lopettaneeni uskomasta Jumalaan - ihan täysin; koen kuitenkin koko ajan hankalammaksi uskoa. Voisin heittää vesilintua viimeisilläkin uskonrippeilläni, jollei poikaystäväni olisi ateismissaan niin vahva. Mistä minä nyt tiedän, mitä minä ajattelen ja mitä hän ajattelee pääni sisällä. If that makes any sense at all...

Palataanpa vielä otsikkoon, jottei se jää täysin aiheettomaksi tekstin kannalta :D Pohdin tässä parhaillaan miten lakkaisin kynnet huomiseksi, ja kannattaisiko käyttää itseruskettavaa. Nyt on kuitenkin marraskuu ja ollaan Suomessa, jossa kaikki kalpenevat hyvää vauhtia. Selässäni olevat rusketusraidat paljastavat, että ihan parhaaseen talviväriin en ole vielä vaihtanut, mutta kyllä ruskettava aine olisi ehkä silti vähän liikaa. Toisaalta se kyllä toisi kivasti väriä tuohon rinnuksille ja käsivarsiin, kun mun iho ei ole ihan Nicole Kidman-posliininukketasoa - se on vaan silleen normi-iho.

Äää - vätystyttäää - väsyttäää, ajatukset ei pysy kasassa (kuten tekstistä huomaa) ja kaikki on tyhmää. Maailma on tyhmä. Ja meikkikin tänään pielessä. Ja silmien alla kerros renkaita. Innolla uuteen huomiseen, ehkä kaikki on paremmin.