Toistan vielä täällä, vaikka juuri päivitin facebook-statukseni: Tänään leimasin ekat kirjeet Joulupukille. Kiljuin asiasta kovaan ääneen pomohenkilön läsnäollessa. Näin luon fiksua kuvaa itsestäni. Työkavereille sössötin hyvän aikaa, kun eräässä kirjeessa oli semmoisia kissatarroja, että kun katsoi vähän eri suunnasta, niin se kissa vaihtui erilaiseksi kissaksi. Yritän olla vinkaisematta ääneen ihastuksesta ihan jokaisen kissakortin kohdalla. Sisäisesti kuitenkin jokellan.
Kuvittelisin olevani koko postin oudoin lajittelija/leimaaja. Ensinnäkin jaksan joka päivä innostua siitä, kun saa liimata (osoitteenmuutos)tarroja. Tänään jouduin väärälle puolelle töihin ja tarrat jäi miulta liimaamatta, pöh! :D Myöskin koen intoa, kun saan leimasimen käsiini. Tunnen kai heti itseni tärkeäksi. Siinä missä tarrat saa mut tuntemaan itseni pikku lapseksi. :)
Lajittelupuolella jaksan vaahdota siitä, kuinka paljon kivempia Trendit ja Ellet ja Cosmopolitanit on heittää kuin TM:t, Mikrobitit ja Suomen kuvalehdet. Minä koen sisäisesti intoa jokaisen hyllytetyn naistenlehden kohdalla, koska tiedän, kuinka ihanalta tuntuu, kun se tilattu lehti löytyy postilaatikosta, ja luonnollisesti monta lehteä tekee monta ilahtunutta naista. Naistenlehdet on myös usein kiiltäväpintaisempia kuin miestenlehdet. Ja ihan yleisesti vaan nätimpiä. Varoittelin työkavereita, että älkää ihmetelkö, jos keskeneräinen naistenlehtipino katoaa nenän alta. Hymhym. :)
Aku Ankka päivinä jos satun olemaan kuudellatoista yksin, jätän Ankat viimeiseksi, sitten järjestän pinot aakkosjärjestykseen riviin pöydänreunalle, avaan ne kaikki valmiiksi, ja sitten heittelen hyllyihin.
Sanomalehtiä inhoan. Ne on ihan erityisen kuivia. Sen lisäksi, että ne pitää useimmiten jokainen taittaa erikseen ja silti ne ammottaa siellä hyllyssä sitten niin ettei sinne meinaa mahtua muuta.
Kädet tässä hommassa kyllä kuivuu. Voin nykyään tehdä kasvokuorinnan hieromalla sormenpäilläni kasvojani. Kynteni myös katoavat ikään kuin tuuleen. Tämän vuoksi yllätyin, kun olin viikon verran tekokynsillä, ja yksi lähti heti ekana päivänä ja loput pysyi koko viikon ihan kiltisti. Omat kynteni ehtivät myös hieman kasvaa siellä alla, niin että nyt on taas lehtipinoille jotain möyhittävää.
En tiedä meneekö tämä jo liialliseksi paljasteluksi, kun olen työsopimuksessa luvannut olla paljastelematta. Asioita. Vaatteet on pysyneet päällä oikein hyvin. En oikein tiedä missä raja kulkee, vai pitäisikö kaikesta mahdollisesta vaieta, mutta...
Olen yllättynyt siitä kuinka monta erilaista versiota Riihisärkänkadusta voi saada. Olen nähnyt jo ainakin miljoon erilaista kirjoitus- /ajatusvirhettä kyseisen kadun nimestä. Lempparini tähän mennessä on kuitenkin Ka15lakatu. Lollasin kun sen näin.
Vaihdoin pari viikkoa sitten lajittelusta leimaamisen puolelle (eli heittämästä pöytään, nää termit oppii kun ne elää). En ole ehkä koskaan tuntenut itseäni yhtä blondiksi. Unohdan jatkuvasti miten johonkin tiettyyn kirjeeseen piti suhtautua (eli mihin laatikkoon se tulee ja miksi). Kahden viikon jälkeen alkaa jo nolottaa kysellä, mutta se on vaan pakko nielasta, ettei mene postit väärään paikkaan.
Syiksi tähän erityistyhmyyteen ajattelin ehdottaa ensinnäkin sitä, kuinka paljon helpommin opin lukemalla, ja nyt kun ohjeet tulee aina suullisina, niin en saa niitä painettua mieleeni. Todennäköisempää kumminkin lienee se, että mun aivoni haluaisivat tietää, miksi jokin kirje menee minne ja miten sen seuraava käsittelijä siihen suhtautuu. Vähän niiku heittäessä jotkut jakajat haluaa Akunsa kirjehyllyyn, koska isommissa hyllyissä ne tuntuu hukkuvan muun postin joukkoon. Check. Akut pienten hyllyyn.
Nyt kaikki postit vaan katoaa auton perään ja lakkaa olemasta. Niiku mun maailmakäsityksessä.
Tai emt. Ehkä mä vaan oon haistellut liikaa kynsilakkaa.
2010-10-25
2010-10-15
Aika vierähti. Juttuja tapahtui.
Kicksin paikka jäi saamatta. Sen sijaan olen ollut töissä postilla jo kuukauden+. Miusta on söpöä, että nelivuotiaana istuin ensin isän lajittelupöydän vieressä katsomassa, kun se latoi lehtiä hyllyyn ja sitten autossa sen mukana ja koska mentiin aika lujaa, niin isot mäet tuntui aina vatsanpohjassa; ja nyt siis ladon itse niitä lehtiä hyllyyn. BTW erityisesti Elloksen markkinointitekniikka on kovin ysikytlukua. Tyrkyn tyrkyn.
Koulunkäynti on ehkä jäänyt vähän kakkoseksi, kun olen yrittänyt totutella tähän uuteen rytmiin. Aluksi lähdin idealla, että pystyn kaikkeen, joten kävin luennoilla ja luin kotona ja kävin töissä ja kuntosalilla ja ryhmäliikunnoissa ja kuvasin meikkivideoita ja siivosin ja sisustin ja... Ja sitten hajosin. On ikävää, että tunnen lusmuilevani, jos en pysty kaikkeen - tai edes puolikkaaseen kaikesta. Mieluummin kuitenkin tunnistan saavuttaneeni rajani ja hiiaan vauhtia, kuin käyn uudelleen läpi viime kevään. Phuuh. Onpa hyvä kirjoittaa tämä näkyviin, koska 'voi elämän kevät' näinhän se on. Anteeksi jos kuulostan kryptiseltä, koen vaan parhaillaan ahaa-elämystä :D (Tästä hienosta mietelmästä huolimatta, aion tehostaa toimintaani ja suunnitella koulutehtäväaikataulun ensi viikoksi. :P)
Huomenna on ainejärjestön vuosijuhlat. Pistin mekon päälle männeellä viikolla, ja se mahtui. Ei se ihan väljä ollut, mutta hällä väliä; se mahtui.
Kävin myös kampaajalla männeellä viikolla ja värjäytin ja leikkautin hiukseni. Luonnollisesti nyt jo kadun ainakin sitä värjäystä, mut ei sille nyt enää mitään voi, kun samalle kampaajalle oon menossa juhlakampaukseen, joten se vois vähän ihmetellä, jos väri on vaihtunut sitten viime näkemän, joten hällä väliä.
Mun näpit muistuttaa uuden työni vuoksi raastinrautoja (kuivat) ja kynnet pysyy sormissa vain hädin tuskin sen matkaa minkä ne on kiinni sormissa (kuivat & jätän jatkuvasti näppini lehtipinojen alle/väliin kuormaa purkaessa). Ei sinne kai kukaan tuu mun sormia kattomaan, joten hällä väliä.
Pukuni on vaaleanpunainen, ja nähdäkseni ainoa kenkävaihtoehtoni on musta, mutta hällä väliä; tällä mentiin viime vuonnakin.
En ole vielä edes suunnitelllut omaa meikkiäni, mutta tällä kertaa oikeasti hällä väliä, voin vaikka kopioida jonkun vanhan videomeikkini lol.
Eilen olin jo lannistua ja suunnittelin kotiin jäämistä.
Ai niin, ulkona on jo lunta. Vähänkö vituttaa! En mä tykkää hikisestä ja ahdistavasta kuumuudestakaan, mutta se ei lähtökohtaisesti vituta mua joka aamu, joten ennemmin kesä ja kuuma kuin talvi ja kylmä. Vittu.
Tokmannin kassalla oli tänään joku nuori mies, jonka äänestä olis voinut arvata sen kakkos- (tai ykkös-) duunin olevan joku yksinäisten naisten kuuman linjan pitäminen.
"Hei."
"Moi."
bliip, bliip, bliip
"Laitanko nää pussiin?"
"Ei tarvi, ne menee ihan noin."
(sisäistä hihittelyä ja silmien pyörittelyä)
Kicksin paikka jäi saamatta. Sen sijaan olen ollut töissä postilla jo kuukauden+. Miusta on söpöä, että nelivuotiaana istuin ensin isän lajittelupöydän vieressä katsomassa, kun se latoi lehtiä hyllyyn ja sitten autossa sen mukana ja koska mentiin aika lujaa, niin isot mäet tuntui aina vatsanpohjassa; ja nyt siis ladon itse niitä lehtiä hyllyyn. BTW erityisesti Elloksen markkinointitekniikka on kovin ysikytlukua. Tyrkyn tyrkyn.
Koulunkäynti on ehkä jäänyt vähän kakkoseksi, kun olen yrittänyt totutella tähän uuteen rytmiin. Aluksi lähdin idealla, että pystyn kaikkeen, joten kävin luennoilla ja luin kotona ja kävin töissä ja kuntosalilla ja ryhmäliikunnoissa ja kuvasin meikkivideoita ja siivosin ja sisustin ja... Ja sitten hajosin. On ikävää, että tunnen lusmuilevani, jos en pysty kaikkeen - tai edes puolikkaaseen kaikesta. Mieluummin kuitenkin tunnistan saavuttaneeni rajani ja hiiaan vauhtia, kuin käyn uudelleen läpi viime kevään. Phuuh. Onpa hyvä kirjoittaa tämä näkyviin, koska 'voi elämän kevät' näinhän se on. Anteeksi jos kuulostan kryptiseltä, koen vaan parhaillaan ahaa-elämystä :D (Tästä hienosta mietelmästä huolimatta, aion tehostaa toimintaani ja suunnitella koulutehtäväaikataulun ensi viikoksi. :P)
Huomenna on ainejärjestön vuosijuhlat. Pistin mekon päälle männeellä viikolla, ja se mahtui. Ei se ihan väljä ollut, mutta hällä väliä; se mahtui.
Kävin myös kampaajalla männeellä viikolla ja värjäytin ja leikkautin hiukseni. Luonnollisesti nyt jo kadun ainakin sitä värjäystä, mut ei sille nyt enää mitään voi, kun samalle kampaajalle oon menossa juhlakampaukseen, joten se vois vähän ihmetellä, jos väri on vaihtunut sitten viime näkemän, joten hällä väliä.
Mun näpit muistuttaa uuden työni vuoksi raastinrautoja (kuivat) ja kynnet pysyy sormissa vain hädin tuskin sen matkaa minkä ne on kiinni sormissa (kuivat & jätän jatkuvasti näppini lehtipinojen alle/väliin kuormaa purkaessa). Ei sinne kai kukaan tuu mun sormia kattomaan, joten hällä väliä.
Pukuni on vaaleanpunainen, ja nähdäkseni ainoa kenkävaihtoehtoni on musta, mutta hällä väliä; tällä mentiin viime vuonnakin.
En ole vielä edes suunnitelllut omaa meikkiäni, mutta tällä kertaa oikeasti hällä väliä, voin vaikka kopioida jonkun vanhan videomeikkini lol.
Eilen olin jo lannistua ja suunnittelin kotiin jäämistä.
Ai niin, ulkona on jo lunta. Vähänkö vituttaa! En mä tykkää hikisestä ja ahdistavasta kuumuudestakaan, mutta se ei lähtökohtaisesti vituta mua joka aamu, joten ennemmin kesä ja kuuma kuin talvi ja kylmä. Vittu.
Tokmannin kassalla oli tänään joku nuori mies, jonka äänestä olis voinut arvata sen kakkos- (tai ykkös-) duunin olevan joku yksinäisten naisten kuuman linjan pitäminen.
"Hei."
"Moi."
bliip, bliip, bliip
"Laitanko nää pussiin?"
"Ei tarvi, ne menee ihan noin."
(sisäistä hihittelyä ja silmien pyörittelyä)
2010-08-26
Elämä paletilla
Alkuun päivän merenneitonaama sävy sävyyn paidan ja seinien kanssa :P
Tulin ihan taannoin ulos meikkipussista, eli osa kavereista on tiennyt jo hyvän aikaa, että filmaan meikkivideoita YouTubeen, ja olen niistä täällä blogissakin maininnut, mutta nyt pistin kuvia näkyviin Fesariin ja linkkejä videoihini niihin kuviin. Aion myös ihan pian lopettaa nolostelun siitä filmaamisesta ja hyväksyä tämän ihan täysipainoisena harrastuksena, josta aion kehittää itselleni töitä tulevaisuudessa jollain keinolla.
Viime päivät ovat kuluneet kavereita meikatessa. En enää edes ole pysynyt laskuissa, kuinka monta naamaa on sutieni alla käynyt. Ensimmäistä kertaa toisen ripsiä taivuttaessa pelotti; nyt tiedän etukäteen, ettei se välttämättä ole helppoa, mutta se käy kuitenkin rutiinilla, enkä pelkää enää. Ripsiväri harjautuu kanssa senku suihkii menemään, vaikka ensin tuntui, että eihän sinne toisen ripsien juuriin voi päästä hittokaan. Olen saanut huimasti itseluottamusta meikkaamisen suhteen. Silti tunnustan myös, että suurimman osan toivoisin uudelleen käymään, sillä en ollut kaikkiin lookeihin täysin tyytyväinen. Vieraiden ihmisten väritys ja kasvot kun tuovat yllätyksiä eteen melkein joka kerta. ”Ai näinkö tää väri tällä ihmisellä toimikin, no hitto…” Jos voisin tehdä uudelleen, niin tekisin toisin. Niin.
Kyllä se hieman työstäkin välillä käy. Vaikka meikkaamisesta pidänkin, niin juuri se vahtiminen, että meneekö tää nyt ollenkaan hyvin ja miten mä parannan tai korjaan jonkun tekemäni mokan väsyttää.
Joistakin eriparikulmakarvoista ja huonoista värivalinnoista huolimatta mulla on nyt semmonen tunne, että tästä tämä lähtee. Mä tiedän jo hemmetin paljon, ja mulla on perkeleesti luonnonlahjakkuutta, nyt jonkun tarvitsee vain ottaa mut käyttöönsä ja tehtailla tällä potentiaalilla rahaa. :D En oikein malttaisi odottaa… Tein työhakemuksen Kicksiin ja huomasin, että hakuaikaa oli sen jälkeen jatkettu. Soitin ja tein työpaikan osalta hieman lisätiedusteluja. Mielestäni tuon jatkoajan olisi voinut jättää väliin, johan heillä on minut hakijalistalla. :D :D :D Mitä semmoisista pienistä yksityiskohdista, etten ole koskaan kenenkään ripsiä tai kulmia värjännyt… Piiiikku juttu. Luonnollisesti he mieluiten palkkaisivat oikean kosmetologin. Ehkä sellaisia ei sitten ilmaantunut tyrkylle, kun meitä 40 toiveikasta pitää odotuttaa ylimääräiset 3 viikkoa. Tällä hetkellä mietin, alkaisinko ahdistella myymäläpäällikköä ihan toden teolla, vai yrittäisinkö mieluummin säilyttää kasvoni, jotta voin jatkaa shoppailua Kicksissä vielä senkin jälkeen, kun tämä hakurumba on ohi. Makuuniin haettuani ja hyljeksinnän koettuani taisin vaihtaa Filmtownin asiakkaaksi ;)
Olen ollut kovin pitkään vihainen maailmalle ja pettynyt omiin valintoihini. Edelleen pidän toivottavasti vuoden päästä valmistuvaa graduani lähinnä esineenä, jolla voi korjata keikkuvia pöytiä, mutta luotan silti siihen, että pystyn tällaisella nollamotivaatiollakin graduni tehtailemaan. Saapi nähdä kariseeko tämä fiilis, kun se teksti on oikeasti työn alla. Tämä on nyt kuitenkin saatava pois päiväjärjestyksestä, jotta voin alkaa tehdä jotain hyödyllistä piste Suunnitelmissa siintää joko ammattikoulun kosmetologilinja tai sitten erillinen meikkausiltakoulu, jos saisi töitä tehtäväksi samalla ja jostain sen siihen vaadittavan useamman tonnin rahaa. Kuinkahan monetta kertaa hakkaan päätäni seinään, kun en älynnyt ensin opiskella ammattikoulussa ja vaihtaa sitten vasta yliopistoon, jos mieli vielä teki. Toisaalta.. Kuinka monelle 9,3 keskiarvon ja kolmen ällän kirjoittajalle tulee mieleen jatkaa lukiosta amikseen. Möhehe. Niin.
Pääasia tässä vaiheessa lienee kuitenkin se, että vihdoin minulla on sisälläni varmuus ja tieto siitä, mitä oikeasti haluan tehdä elämässäni. Tai no, johan mä noin 12-vuotiaana haaveilin omasta kosmetiikkaliikkeestä, jossa myytäisiin kaikkia erilaisia merkkejä ja kuinka se laajenisi kompleksiksi – semmoiseksi kauneustavarataloksi ja -hoitolaksi yhtä aikaa ja sitten vähitellen avaisin sellaisia ympäri maailmaa, joten ehkä mun vain piti löytää lapsenmieleni uudelleen. Tällä hetkellä mulle siis kuitenkin riittäisi tuo osapäivätyö Kicksissä. Ei sillä, jos siellä ei onnistu, niin aion hakea jokaiselle muulle kosmetiikkaosastolle Joensuussa. Jos töitä ei irtoa, niin sitten väännän gradua, jotta elämä etenee. En vain malttaisi odottaa. Tapahtuis jo juttuja. Voisin kai mennä työstämään niitä koulujuttuja siis. Mut jos surffailis vielä hetken. *myh myh*
Tässä muuten tekotaiteellisia otoksia huoneestani, jonka maalasin kesänä, jolloin Didon No Angel oli in.
Tulin ihan taannoin ulos meikkipussista, eli osa kavereista on tiennyt jo hyvän aikaa, että filmaan meikkivideoita YouTubeen, ja olen niistä täällä blogissakin maininnut, mutta nyt pistin kuvia näkyviin Fesariin ja linkkejä videoihini niihin kuviin. Aion myös ihan pian lopettaa nolostelun siitä filmaamisesta ja hyväksyä tämän ihan täysipainoisena harrastuksena, josta aion kehittää itselleni töitä tulevaisuudessa jollain keinolla.
Viime päivät ovat kuluneet kavereita meikatessa. En enää edes ole pysynyt laskuissa, kuinka monta naamaa on sutieni alla käynyt. Ensimmäistä kertaa toisen ripsiä taivuttaessa pelotti; nyt tiedän etukäteen, ettei se välttämättä ole helppoa, mutta se käy kuitenkin rutiinilla, enkä pelkää enää. Ripsiväri harjautuu kanssa senku suihkii menemään, vaikka ensin tuntui, että eihän sinne toisen ripsien juuriin voi päästä hittokaan. Olen saanut huimasti itseluottamusta meikkaamisen suhteen. Silti tunnustan myös, että suurimman osan toivoisin uudelleen käymään, sillä en ollut kaikkiin lookeihin täysin tyytyväinen. Vieraiden ihmisten väritys ja kasvot kun tuovat yllätyksiä eteen melkein joka kerta. ”Ai näinkö tää väri tällä ihmisellä toimikin, no hitto…” Jos voisin tehdä uudelleen, niin tekisin toisin. Niin.
Kyllä se hieman työstäkin välillä käy. Vaikka meikkaamisesta pidänkin, niin juuri se vahtiminen, että meneekö tää nyt ollenkaan hyvin ja miten mä parannan tai korjaan jonkun tekemäni mokan väsyttää.
Joistakin eriparikulmakarvoista ja huonoista värivalinnoista huolimatta mulla on nyt semmonen tunne, että tästä tämä lähtee. Mä tiedän jo hemmetin paljon, ja mulla on perkeleesti luonnonlahjakkuutta, nyt jonkun tarvitsee vain ottaa mut käyttöönsä ja tehtailla tällä potentiaalilla rahaa. :D En oikein malttaisi odottaa… Tein työhakemuksen Kicksiin ja huomasin, että hakuaikaa oli sen jälkeen jatkettu. Soitin ja tein työpaikan osalta hieman lisätiedusteluja. Mielestäni tuon jatkoajan olisi voinut jättää väliin, johan heillä on minut hakijalistalla. :D :D :D Mitä semmoisista pienistä yksityiskohdista, etten ole koskaan kenenkään ripsiä tai kulmia värjännyt… Piiiikku juttu. Luonnollisesti he mieluiten palkkaisivat oikean kosmetologin. Ehkä sellaisia ei sitten ilmaantunut tyrkylle, kun meitä 40 toiveikasta pitää odotuttaa ylimääräiset 3 viikkoa. Tällä hetkellä mietin, alkaisinko ahdistella myymäläpäällikköä ihan toden teolla, vai yrittäisinkö mieluummin säilyttää kasvoni, jotta voin jatkaa shoppailua Kicksissä vielä senkin jälkeen, kun tämä hakurumba on ohi. Makuuniin haettuani ja hyljeksinnän koettuani taisin vaihtaa Filmtownin asiakkaaksi ;)
Olen ollut kovin pitkään vihainen maailmalle ja pettynyt omiin valintoihini. Edelleen pidän toivottavasti vuoden päästä valmistuvaa graduani lähinnä esineenä, jolla voi korjata keikkuvia pöytiä, mutta luotan silti siihen, että pystyn tällaisella nollamotivaatiollakin graduni tehtailemaan. Saapi nähdä kariseeko tämä fiilis, kun se teksti on oikeasti työn alla. Tämä on nyt kuitenkin saatava pois päiväjärjestyksestä, jotta voin alkaa tehdä jotain hyödyllistä piste Suunnitelmissa siintää joko ammattikoulun kosmetologilinja tai sitten erillinen meikkausiltakoulu, jos saisi töitä tehtäväksi samalla ja jostain sen siihen vaadittavan useamman tonnin rahaa. Kuinkahan monetta kertaa hakkaan päätäni seinään, kun en älynnyt ensin opiskella ammattikoulussa ja vaihtaa sitten vasta yliopistoon, jos mieli vielä teki. Toisaalta.. Kuinka monelle 9,3 keskiarvon ja kolmen ällän kirjoittajalle tulee mieleen jatkaa lukiosta amikseen. Möhehe. Niin.
Pääasia tässä vaiheessa lienee kuitenkin se, että vihdoin minulla on sisälläni varmuus ja tieto siitä, mitä oikeasti haluan tehdä elämässäni. Tai no, johan mä noin 12-vuotiaana haaveilin omasta kosmetiikkaliikkeestä, jossa myytäisiin kaikkia erilaisia merkkejä ja kuinka se laajenisi kompleksiksi – semmoiseksi kauneustavarataloksi ja -hoitolaksi yhtä aikaa ja sitten vähitellen avaisin sellaisia ympäri maailmaa, joten ehkä mun vain piti löytää lapsenmieleni uudelleen. Tällä hetkellä mulle siis kuitenkin riittäisi tuo osapäivätyö Kicksissä. Ei sillä, jos siellä ei onnistu, niin aion hakea jokaiselle muulle kosmetiikkaosastolle Joensuussa. Jos töitä ei irtoa, niin sitten väännän gradua, jotta elämä etenee. En vain malttaisi odottaa. Tapahtuis jo juttuja. Voisin kai mennä työstämään niitä koulujuttuja siis. Mut jos surffailis vielä hetken. *myh myh*
Tässä muuten tekotaiteellisia otoksia huoneestani, jonka maalasin kesänä, jolloin Didon No Angel oli in.
2010-08-03
Nannaa
Tajusin eilen illalla, että olen päivittänyt Facebook-statustani kuutisen kertaa toukokuussa, kerran kesäkuussa, ja heinäkuu jäi väliin kokonaan. :) Liikaa tekemistä, ettei ehdi; vai liian vähän, eli ei mitään statustettavaa?
Pakenin Joensuun ennätyshelteitä äitin ja isän hoteisiin. Olen toki jo uinut tänä kesänä aiemminkin, mutta nyt vasta muistin kuinka mukavaa se onkaan. En oikeastaan pysty kunnolla nauttimaan vedestä ellei se ole tosi lämmintä, koska mun varpaisiin alkaa sattua teini-iän jäädytyshoitojen vuoksi. Nyt lämpötila sitten riitti: +27 astetta C. Pikku tyttönä vietin usein kokonaisia päiviä vedessä, eikä musta näkyny muuta kuin pää silloin, kun nopeasti haukkasin lisää ilmaa ja pylly sitten kun sukelsin takasin pinnan alle.
Heti kotiin saavuttua veljentyttäreni tuli kommentoimaan, kuinka mulla on 'kaunis mekko', 'kivoja helyjä', 'ihanat läpyttimet' ja kaiken lisäksi olin kuulemma vielä 'kaunis'. 4 tunnin autossa muhimisen jälkeen tämä oli nannaa. Ilmastointi toimi normisti suurimman osan matkasta, mutta jossain vaiheessa päätettiin, ettei haluta flunssaa ja pistettiin sitä vähän lämpimämmälle. Aloin pikku hiljaa kärsiä ja yritin muuttaa olosuhteita, jolloin huomasin, että Vilin (kuskin) puolelle puhalsi ihanaa viileää/kylmää, kun taas mun puolella puhalsi lämmintä :P
Isäni on sankarini (vaikka ei osannutkaan korjata Karoliina-nukkea, mikä kyllä pudotti isin jalustalta silloin, mutta pikku hiljaa se on kiivennyt tikkaita ylöspäin). Se vaihtoi mun pyörään satulan, kun entisestä alkoi tulla tanko läpi :D Olishan se vaan ollut hauska näky varmaan jos se oiskin ehtinyt kokonaan siitä satulasta läpi, mut epämukavaakin se ois ollut... Pyörääni on tämän vuoden aikana vaihdettu satula, ketjut ja polkimet; viime vuonna renkaat. Runko on edelleen entinen ja tällä pyörällä olen ajellut 10-vuotiaasta lähtien. Kiesus! Ottaen huomioon, että entinen satula oli 10-vuotiaan pyllylle tarkoitettu, jousittamaton ja pehmusteeton, on tämä uusi satula aikamoista nannaa.
Vanhukset kyytsäsivät mut takaisin Joensuuhun, kun säälivät mua kun oisin joutunut hyppimään junasta bussiin ja bussista junaan ja sitten kävelemään helteessä asemalta kotiin kantamuksineni. Näin ollen sain samalla kyydillä pari uutta mattoa ja pottia ja huonekasvinkin. Unohdin kysyä äitiltä, että mikä kasvi on kyseessä, tai kyl se varmaan sanokin, mutta ois pitänyt kirjottaa ylös. Me ollaan huonekasvin kanssa mittailtu toisiamme tässä nyt pari päivää, ja aletaan kai tottua pikku hiljaa toistemme seuraan. Annoin sille nimeksi Tahvo-Einari, kun sen kutsuminen Kasviksi/Huonekasviksi olis jotenkin persoonatonta musta. Tahvo-Einari ei kuulemma ole kovin vaativa, mikä on hyvä, mutta se ei vielä välttämättä pelasta sitä. Muistan aina kukista puhuttaessa kertoa, että olen tappanut kimpun muovikukkia... Ihan oikeasti. Se vaan tiputteli ne kukat pois :(
Äitini katseli täällä mun kämpässä ympärilleen ja ihan kuulin, kun sen verenpaine alkoi nousta. Siitä huolimatta, että tällä hetkellä normiin verrattuna huoneessani on aika siistiä oikeastaan. Kirjahylly keskellä lattiaa ehkä tietty hämäsi. Se kun oli vielä niin uusi, ettei ollut ehtinyt seinää vasten.
Asuin 18-vuotiaaksi asti tosi pienessä huoneessa, josta muutin tosi pieneen kaksioon, josta muutin soluhuoneeseen, joka oli muistaakseni hitusen alle 7 neliötä, josta toiseen soluhuoneeseen... Nyt tilaa on 30 neliötä, jotka mä olen täyttänyt niin, ettei vapaata tai autiota maastoa juuri ole. Mulle tulee tosi kolkko tunne, jos noin jokainen taso ei pursuile tavaraa.
Olen materialistinen ja tavaraa kertyy, mutta en todellakaan mikään "uuden nuken saanut pikku-Maija on...", joka hylkää vanhan nuken. Tai vielä pahempaa, hylkää uuden nukenkin heti, kun se on vaan kotiin kannettu ja siirtyy haluamaan seuraavaa nukkea. Jos siivoilen jotain laatikkoa tai kaappia oikein perusteellisesti, mulla menee aikaa ihan vaan siihen, että silittelen ihanaa veluuri-huppariani ja pöksyjä, tai testaan jokaista huulipunaa kädenselkään, vaikka olen käyttänyt niistä useimpia jo vuosia jne. kun ihan vaan ihastelen niitä uudelleen tai muistelen milloin ne tuli ostettua tai missä kivoissa tilaisuuksissa mitäkin on päässyt käyttämään. Oliskin jännä nähdä, mitä kaikkea ottaisin kainaloon, jos tulipalo yllättäisi. Palaisin ehkä talon mukana, kun yrittäisin haalia vain kaikki oikein tähdelliset tavarat.
Pakenin Joensuun ennätyshelteitä äitin ja isän hoteisiin. Olen toki jo uinut tänä kesänä aiemminkin, mutta nyt vasta muistin kuinka mukavaa se onkaan. En oikeastaan pysty kunnolla nauttimaan vedestä ellei se ole tosi lämmintä, koska mun varpaisiin alkaa sattua teini-iän jäädytyshoitojen vuoksi. Nyt lämpötila sitten riitti: +27 astetta C. Pikku tyttönä vietin usein kokonaisia päiviä vedessä, eikä musta näkyny muuta kuin pää silloin, kun nopeasti haukkasin lisää ilmaa ja pylly sitten kun sukelsin takasin pinnan alle.
Heti kotiin saavuttua veljentyttäreni tuli kommentoimaan, kuinka mulla on 'kaunis mekko', 'kivoja helyjä', 'ihanat läpyttimet' ja kaiken lisäksi olin kuulemma vielä 'kaunis'. 4 tunnin autossa muhimisen jälkeen tämä oli nannaa. Ilmastointi toimi normisti suurimman osan matkasta, mutta jossain vaiheessa päätettiin, ettei haluta flunssaa ja pistettiin sitä vähän lämpimämmälle. Aloin pikku hiljaa kärsiä ja yritin muuttaa olosuhteita, jolloin huomasin, että Vilin (kuskin) puolelle puhalsi ihanaa viileää/kylmää, kun taas mun puolella puhalsi lämmintä :P
Isäni on sankarini (vaikka ei osannutkaan korjata Karoliina-nukkea, mikä kyllä pudotti isin jalustalta silloin, mutta pikku hiljaa se on kiivennyt tikkaita ylöspäin). Se vaihtoi mun pyörään satulan, kun entisestä alkoi tulla tanko läpi :D Olishan se vaan ollut hauska näky varmaan jos se oiskin ehtinyt kokonaan siitä satulasta läpi, mut epämukavaakin se ois ollut... Pyörääni on tämän vuoden aikana vaihdettu satula, ketjut ja polkimet; viime vuonna renkaat. Runko on edelleen entinen ja tällä pyörällä olen ajellut 10-vuotiaasta lähtien. Kiesus! Ottaen huomioon, että entinen satula oli 10-vuotiaan pyllylle tarkoitettu, jousittamaton ja pehmusteeton, on tämä uusi satula aikamoista nannaa.
Vanhukset kyytsäsivät mut takaisin Joensuuhun, kun säälivät mua kun oisin joutunut hyppimään junasta bussiin ja bussista junaan ja sitten kävelemään helteessä asemalta kotiin kantamuksineni. Näin ollen sain samalla kyydillä pari uutta mattoa ja pottia ja huonekasvinkin. Unohdin kysyä äitiltä, että mikä kasvi on kyseessä, tai kyl se varmaan sanokin, mutta ois pitänyt kirjottaa ylös. Me ollaan huonekasvin kanssa mittailtu toisiamme tässä nyt pari päivää, ja aletaan kai tottua pikku hiljaa toistemme seuraan. Annoin sille nimeksi Tahvo-Einari, kun sen kutsuminen Kasviksi/Huonekasviksi olis jotenkin persoonatonta musta. Tahvo-Einari ei kuulemma ole kovin vaativa, mikä on hyvä, mutta se ei vielä välttämättä pelasta sitä. Muistan aina kukista puhuttaessa kertoa, että olen tappanut kimpun muovikukkia... Ihan oikeasti. Se vaan tiputteli ne kukat pois :(
Äitini katseli täällä mun kämpässä ympärilleen ja ihan kuulin, kun sen verenpaine alkoi nousta. Siitä huolimatta, että tällä hetkellä normiin verrattuna huoneessani on aika siistiä oikeastaan. Kirjahylly keskellä lattiaa ehkä tietty hämäsi. Se kun oli vielä niin uusi, ettei ollut ehtinyt seinää vasten.
Asuin 18-vuotiaaksi asti tosi pienessä huoneessa, josta muutin tosi pieneen kaksioon, josta muutin soluhuoneeseen, joka oli muistaakseni hitusen alle 7 neliötä, josta toiseen soluhuoneeseen... Nyt tilaa on 30 neliötä, jotka mä olen täyttänyt niin, ettei vapaata tai autiota maastoa juuri ole. Mulle tulee tosi kolkko tunne, jos noin jokainen taso ei pursuile tavaraa.
Olen materialistinen ja tavaraa kertyy, mutta en todellakaan mikään "uuden nuken saanut pikku-Maija on...", joka hylkää vanhan nuken. Tai vielä pahempaa, hylkää uuden nukenkin heti, kun se on vaan kotiin kannettu ja siirtyy haluamaan seuraavaa nukkea. Jos siivoilen jotain laatikkoa tai kaappia oikein perusteellisesti, mulla menee aikaa ihan vaan siihen, että silittelen ihanaa veluuri-huppariani ja pöksyjä, tai testaan jokaista huulipunaa kädenselkään, vaikka olen käyttänyt niistä useimpia jo vuosia jne. kun ihan vaan ihastelen niitä uudelleen tai muistelen milloin ne tuli ostettua tai missä kivoissa tilaisuuksissa mitäkin on päässyt käyttämään. Oliskin jännä nähdä, mitä kaikkea ottaisin kainaloon, jos tulipalo yllättäisi. Palaisin ehkä talon mukana, kun yrittäisin haalia vain kaikki oikein tähdelliset tavarat.
2010-07-10
nälkä!
Olin talvella varma siitä, että musta tulisi loistava California Girl, mutta joudun perumaan puheeni. Talvella kirosin jokaista lumista ja kylmää päivää antaumuksella. Vaikka en nyt kiroilekaan tätä hellettä, niin en mä varsinaisesti toimivaksi ihmiseksi voi itseäni väittää. Oon kohta jo melkein viikon maannut käytännössä koko ajan x-asennossa sängyllä tuulettimen pöristessä yrittäen olla hikoilematta (minä, tuuletin ei hikoile - se on kone). Ehehe, as if.
Joudun korjaamaan useita typoja joka riviltä tällä hetkellä, koska mulla on tekokynnet ja ne ei oikeen tahdo soveltua läppärin näppäimistölle. Tämmöset kynnet hankaloittaa elämää monin tavoin, mutta ne on niin nätit, että ei haittaa. Tai olis jos lakkaukseni ei olisi ollut huonosti suunniteltu niin et tällä hetkellä kynteni näyttää siltä kuin speediä nauttinut sateenkaari olis oksentanut niille.
Yksi hankaluuksista on tiskaaminen. Lautasiin ja harjaan tarttuminen tapahtuu kyllä ihan normitasoisella näppäryydellä, mutta se ajatuskin kaikista niistä pöpöistä, jotka lilluu tiskivedessä, jossa näppejä pitäs uittaa ja näin ollen oikean kynnen ja tekokynnen väliin pääsis ilmakuplien kohdalle sitä vettä muhimaan. Nami-lurps-hurl.
Lämmöstä diggaileva tiskivuori on siis kasvanut rauhassa jo viikon. Itse en ole ollut kyllä kotona vielä viikkoa. Luonnollisesti se, että siellä on kasvanut muitakin kuin itse aiheuttamiani tiskejä hymyilyttää kovasti; erityisesti nyt kun ei ole puhdasta kattilaa, jossa vois tehdä ruokaa; kello on melkein neljä enkä ole syönyt vielä mitään - ja olen yleensä vähänkin nälkäisenä äkäinen. Raur!
Onneksi rakas poikaystäväni, joka on siis vastuussa niistä tiskeistä joita minä en aiheuttanut, keksi asiaan ratkaisun: hanskat! Loistoa! (*tihk tihk* -> sarkasmilammikko)
Puhelimme aiemmin, että jospa muuttaisimme saman katon alle, kunhan mies palaa vaihdostaan. Tämän hetkisten olosuhteiden vuoksi se ei kuitenkaan olisi ehkä ollut fiksuin ratkaisu. Olosuhteet liittyvät mm. minun elämää suurempien ammattikysymysten pohtimiseen, mutta se on jo ihan toinen juttu kokonaan. Muutenkin on varmaan parempi näin, sillä bonuksena Vilin kämppiksellä on kissa, jota pääsee rapsuttelemaan. Nannaa sanon minä! :) Ja eipähän tarvi kihistä, nälkäisenä, toisen tiskeistä :) voi syyttää vain itseään. Mulle jää myös aikaa opetella rakentavampia tapoja riidellä kuin asioiden kasaaminen hatun alle konflikteja välttääkseni kunnes jonain päivänä hattu räjähtää. Tunnistan kyllä tämän huonoksi tavaksi hoitaa asioita, mutta musta on niin tyhmä valittaa pikku asioista, kun sitä on toisen niin ikävä kuunnella, ja ei se mitään kuitenkaan tahallaan tai pahuuttaan tee, ja oikeastaan nää on ihan tyhmiä juttuja muutenkin, ja ihmiset on semmosia kuin ne on eikä niitä edes pitäisi yrittää muuttaa, ja olen varmaan väärässäkin enkä mitenkään ihmeen hyvä ihminen itsekään.
Nyt siis kuitenkin kihnuttamaan paistinpannun kylkeä, jotta voin sitten texmex-salaattia maha täynnä tulla editoimaan tekstistä pahimmat ärtyneisyydet pois. Hyvä ruoka, parempi mieli.
lollasin. Rakentavaa riitelyä olisi sitten varmaan kirjoittaa ajatuksensa blogiin ja pistää toiselle linkki :D
edit: niin... en ole kai väittänyt päässeeni vielä teini-iästä ohi. että jaksankin valittaa ja mouruta. turhautan itseäni - pläää
Joudun korjaamaan useita typoja joka riviltä tällä hetkellä, koska mulla on tekokynnet ja ne ei oikeen tahdo soveltua läppärin näppäimistölle. Tämmöset kynnet hankaloittaa elämää monin tavoin, mutta ne on niin nätit, että ei haittaa. Tai olis jos lakkaukseni ei olisi ollut huonosti suunniteltu niin et tällä hetkellä kynteni näyttää siltä kuin speediä nauttinut sateenkaari olis oksentanut niille.
Yksi hankaluuksista on tiskaaminen. Lautasiin ja harjaan tarttuminen tapahtuu kyllä ihan normitasoisella näppäryydellä, mutta se ajatuskin kaikista niistä pöpöistä, jotka lilluu tiskivedessä, jossa näppejä pitäs uittaa ja näin ollen oikean kynnen ja tekokynnen väliin pääsis ilmakuplien kohdalle sitä vettä muhimaan. Nami-lurps-hurl.
Lämmöstä diggaileva tiskivuori on siis kasvanut rauhassa jo viikon. Itse en ole ollut kyllä kotona vielä viikkoa. Luonnollisesti se, että siellä on kasvanut muitakin kuin itse aiheuttamiani tiskejä hymyilyttää kovasti; erityisesti nyt kun ei ole puhdasta kattilaa, jossa vois tehdä ruokaa; kello on melkein neljä enkä ole syönyt vielä mitään - ja olen yleensä vähänkin nälkäisenä äkäinen. Raur!
Onneksi rakas poikaystäväni, joka on siis vastuussa niistä tiskeistä joita minä en aiheuttanut, keksi asiaan ratkaisun: hanskat! Loistoa! (*tihk tihk* -> sarkasmilammikko)
Puhelimme aiemmin, että jospa muuttaisimme saman katon alle, kunhan mies palaa vaihdostaan. Tämän hetkisten olosuhteiden vuoksi se ei kuitenkaan olisi ehkä ollut fiksuin ratkaisu. Olosuhteet liittyvät mm. minun elämää suurempien ammattikysymysten pohtimiseen, mutta se on jo ihan toinen juttu kokonaan. Muutenkin on varmaan parempi näin, sillä bonuksena Vilin kämppiksellä on kissa, jota pääsee rapsuttelemaan. Nannaa sanon minä! :) Ja eipähän tarvi kihistä, nälkäisenä, toisen tiskeistä :) voi syyttää vain itseään. Mulle jää myös aikaa opetella rakentavampia tapoja riidellä kuin asioiden kasaaminen hatun alle konflikteja välttääkseni kunnes jonain päivänä hattu räjähtää. Tunnistan kyllä tämän huonoksi tavaksi hoitaa asioita, mutta musta on niin tyhmä valittaa pikku asioista, kun sitä on toisen niin ikävä kuunnella, ja ei se mitään kuitenkaan tahallaan tai pahuuttaan tee, ja oikeastaan nää on ihan tyhmiä juttuja muutenkin, ja ihmiset on semmosia kuin ne on eikä niitä edes pitäisi yrittää muuttaa, ja olen varmaan väärässäkin enkä mitenkään ihmeen hyvä ihminen itsekään.
Nyt siis kuitenkin kihnuttamaan paistinpannun kylkeä, jotta voin sitten texmex-salaattia maha täynnä tulla editoimaan tekstistä pahimmat ärtyneisyydet pois. Hyvä ruoka, parempi mieli.
lollasin. Rakentavaa riitelyä olisi sitten varmaan kirjoittaa ajatuksensa blogiin ja pistää toiselle linkki :D
edit: niin... en ole kai väittänyt päässeeni vielä teini-iästä ohi. että jaksankin valittaa ja mouruta. turhautan itseäni - pläää
2010-05-26
Maalla ja muualla
Tällä hetkellä vipellän Lappeenrannan maastossa. Tätä kaupunkia tulee usein kovasti ikävä. Varmasti tulee Jojeakin, kun sieltä poistun pidemmäksi aikaa kuin väliaikaisesti :) Lappeenrannan keskustassa on jotain, mikä ikään kuin ottaa kämmenelleen ja pussaa, kun taas tuntuu, että Joensuun keskusta ennemmin roikottaa niskanahasta. Älkää kysykö mistä tää mielikuva tuli; oon itsekin ymmälläni. Jojesta puuttuu mm. Dinsko, eli laaja valikoima muodikkaita kenkiä hintaan, jonka maksamista voi harkita. Lisäksi tämän kaupungin Kicks myy BeYu-merkkiä (poistui Jojesta jokin aika sitten), joten mulla on nyt vihdoin kunnolla nude huultenrajauskynä, mitä oon etsinyt jo useamman kuukauden.
Osa nostalgisista kaipausfiiliksistäni tulee tosin lähinnä siitä, että kuvittelen, että Lappeenrannassa asiani voisivat olla paremmin. Ei ne ehkä olis, mutta henkinen minäni etsii pakopaikkaa. Samasta syystä ikävöin USA:n vaihtoaikaakin kovasti. Siellä oli silloin parempi olla kuin täällä nyt.
Vanhusten luona oli kiva viihtyä melkein viikko, mutta pari viime päivää menivät niin, että mitään ei tapahtunut. Luin kaksi Sandra Brownin kirjaa ja Weinerinin loppuun sekä yhden Harlekiinin. Onhan siellä piano tietty.
Useat tietää, että mun ja mun aamukahvin väliin ei kannata tulla, jos arvostaa tervettä ruumistaan. Tämä on oikeastaan liioittelua. Sen sijaan pianon ja mun välissä on oikeasti huono paikka. Aina ekana iltana kotikotiin mennessäni piano on ensimmäisenä halauslistalla ja viihdyn sen kanssa useamman tunnin. Vanhemmat katselevat suosiolla telkkariohjelmansa toisessa huoneessa. Jos jostain syystä soittaminen estyy, käyttäydyn kuin kiukutteleva pieni lapsi. Kaikki on huonosti ja mikään ei kelpaa. "Voit soittaa tunnin päästä, kun Kotikatu loppuu." *mutru, tuhahdus, äkäistä askellusta ja ovi pamahtaa kiinni*
Tulen erityisen äkäiseksi siitä, jos joudun tuntemaan syyllisyyttä soittamisestani. Tämä on ongelma silloin, jos talossa on pitkästynyt poikaystävä. Syyllisyydestäni huolimatta pahinta, mitä poikaystävä voi tehdä on ehdottaa, että voisinko mä pitää seuraa sille. Jos en saa rauhassa soittaa pianoani niin paljon kuin haluan olen turkasen huonolla tuulella.
On ehkä pianon syytä sekin, että mulla on huonot suhteet veljeni lapsiin. En ollenkaan suhtaudu hyvin siihen, että pitää odotella soittamatta silloin kun ne ottaa päiväunia tai katsoo videoita. Lisäksi väittäisin, että he saavat multa eniten huomiota, jos lähestyvät koskettimia tahmaisin sormin. Silloin mun äidinvaistot herää. Suojelen pianoani kuin leijonaemo pentujaan.
En mä oikeesti oo näin kamala ihminen, mutta tämä johtuu siitä, että pääsen soittamaan vain silloin tällöin kotona käydessäni. Jos joku haluaa lahjoittaa mulle sähköpianon maailmanrauhan parantamiseksi, niin en kieltäydy.
Vielä niistä lapsista. Oon ehkä ennenkin maininnut blogissanikin, että en ole varsinaisesti lapsirakas tyyppi. Ystäväni taisivat vitsailla jo meidän lukiossa ollessa, että käyttäisivät mua uhkauksena lapsilleen: "jos et nyt ole kunnolla, niin vien sut Annelle hoitoon". Adoptoinnista keskustellessamme kysyin ihan tosissani, että voisinkohan mä adoptoida sit jonku 14- - 15-vuotiaan.
Tiedän, että äitini katselee vierestä ja ihmettelee, miten ketään voi olla kiinnostamatta noin aktiivisesti. Esimerkiksi nyt oli veljentyttö yökylässä parikin yötä ja mä enimmäkseen yritin olla kävelemättä epähuomiossa sen yli. Vastaan sille, jos se jotain kysyy (mikä toi on,miks,kuka sä oot,miks,mitä sä täällä teet,miks,miks,miks...?)
Valitettavasti en aina muista olla vitsailematta. "Mitä sä syöt?" "Kiveä." "Mummi se syö kiveä." Jolloin säikähdän, että on paljon mahdollista, että tyttöraasu menee ja kokeilee itse perässä, miten kivi soveltuu syötäväksi.
Vielä loppuun vois puhua taas kakasta, vaik jääkin sit lukijalle paska mieli. Tänä aamuna heräilin, kun talossa kailotettiin kovaan ääneen, minkä laatusta ja kuinka iso kakka tuli. Tätä piti ihmetellä mummi- sekä vaarivoimin. Itse pakenin tilannetta tyynyn alle, kun en kestänyt ajatella sitä ihmettelyä enää pidempään. Ällöö.
(Tarkennukseksi: kyseessä oli sentään lapsen kakka, etteivät mummi tai vaari toistensa kakkoja ihmetelleet. Ällömpää hei, hyi.)
Osa nostalgisista kaipausfiiliksistäni tulee tosin lähinnä siitä, että kuvittelen, että Lappeenrannassa asiani voisivat olla paremmin. Ei ne ehkä olis, mutta henkinen minäni etsii pakopaikkaa. Samasta syystä ikävöin USA:n vaihtoaikaakin kovasti. Siellä oli silloin parempi olla kuin täällä nyt.
Vanhusten luona oli kiva viihtyä melkein viikko, mutta pari viime päivää menivät niin, että mitään ei tapahtunut. Luin kaksi Sandra Brownin kirjaa ja Weinerinin loppuun sekä yhden Harlekiinin. Onhan siellä piano tietty.
Useat tietää, että mun ja mun aamukahvin väliin ei kannata tulla, jos arvostaa tervettä ruumistaan. Tämä on oikeastaan liioittelua. Sen sijaan pianon ja mun välissä on oikeasti huono paikka. Aina ekana iltana kotikotiin mennessäni piano on ensimmäisenä halauslistalla ja viihdyn sen kanssa useamman tunnin. Vanhemmat katselevat suosiolla telkkariohjelmansa toisessa huoneessa. Jos jostain syystä soittaminen estyy, käyttäydyn kuin kiukutteleva pieni lapsi. Kaikki on huonosti ja mikään ei kelpaa. "Voit soittaa tunnin päästä, kun Kotikatu loppuu." *mutru, tuhahdus, äkäistä askellusta ja ovi pamahtaa kiinni*
Tulen erityisen äkäiseksi siitä, jos joudun tuntemaan syyllisyyttä soittamisestani. Tämä on ongelma silloin, jos talossa on pitkästynyt poikaystävä. Syyllisyydestäni huolimatta pahinta, mitä poikaystävä voi tehdä on ehdottaa, että voisinko mä pitää seuraa sille. Jos en saa rauhassa soittaa pianoani niin paljon kuin haluan olen turkasen huonolla tuulella.
On ehkä pianon syytä sekin, että mulla on huonot suhteet veljeni lapsiin. En ollenkaan suhtaudu hyvin siihen, että pitää odotella soittamatta silloin kun ne ottaa päiväunia tai katsoo videoita. Lisäksi väittäisin, että he saavat multa eniten huomiota, jos lähestyvät koskettimia tahmaisin sormin. Silloin mun äidinvaistot herää. Suojelen pianoani kuin leijonaemo pentujaan.
En mä oikeesti oo näin kamala ihminen, mutta tämä johtuu siitä, että pääsen soittamaan vain silloin tällöin kotona käydessäni. Jos joku haluaa lahjoittaa mulle sähköpianon maailmanrauhan parantamiseksi, niin en kieltäydy.
Vielä niistä lapsista. Oon ehkä ennenkin maininnut blogissanikin, että en ole varsinaisesti lapsirakas tyyppi. Ystäväni taisivat vitsailla jo meidän lukiossa ollessa, että käyttäisivät mua uhkauksena lapsilleen: "jos et nyt ole kunnolla, niin vien sut Annelle hoitoon". Adoptoinnista keskustellessamme kysyin ihan tosissani, että voisinkohan mä adoptoida sit jonku 14- - 15-vuotiaan.
Tiedän, että äitini katselee vierestä ja ihmettelee, miten ketään voi olla kiinnostamatta noin aktiivisesti. Esimerkiksi nyt oli veljentyttö yökylässä parikin yötä ja mä enimmäkseen yritin olla kävelemättä epähuomiossa sen yli. Vastaan sille, jos se jotain kysyy (mikä toi on,miks,kuka sä oot,miks,mitä sä täällä teet,miks,miks,miks...?)
Valitettavasti en aina muista olla vitsailematta. "Mitä sä syöt?" "Kiveä." "Mummi se syö kiveä." Jolloin säikähdän, että on paljon mahdollista, että tyttöraasu menee ja kokeilee itse perässä, miten kivi soveltuu syötäväksi.
Vielä loppuun vois puhua taas kakasta, vaik jääkin sit lukijalle paska mieli. Tänä aamuna heräilin, kun talossa kailotettiin kovaan ääneen, minkä laatusta ja kuinka iso kakka tuli. Tätä piti ihmetellä mummi- sekä vaarivoimin. Itse pakenin tilannetta tyynyn alle, kun en kestänyt ajatella sitä ihmettelyä enää pidempään. Ällöö.
(Tarkennukseksi: kyseessä oli sentään lapsen kakka, etteivät mummi tai vaari toistensa kakkoja ihmetelleet. Ällömpää hei, hyi.)
2010-05-23
Mualla - päivät 3 ja 4, sekä yö niiden välillä
Tänään on päivä neljä, ja ilmeisesti tänään ei tule tapahtumaan yhtikäs mitään. Vanhuksille sunnuntai on lepopäivä, joten mitään pyykkien hakemista (ulkoa, ennen kuin rippaa sadetta) raskaampaa ei tehdä.
Eilen sen sijaan kylvettiin kurkut sekä perunat. Kurkkujen laittamiseen meni ehkä vartti. Sen jälkeen palasin sisälle ja kävin Etono-puikon kanssa läpi kaikki 9 itikanpuremaa kintuissani. On se, kesä se on.
Koska oli lauantai, niin käytiin saunassa. Jälleen. Niin tehdään lauantaina, koska on lauantai. Sillä ei ole mitään väliä, että mökillä oltiin kylvetty myös kahtena edellisenä päivänä. En valita. Rakastan puhtautta. Se on muuten eri asia kuin siisteys, minkä jokainen kämpässäni käynyt voi todistaa. Hiukseni tosin lienevät vähän väsyneet näin intensiiviseen puhtauden ylläpitoon sekä saunan sadan asteen lämpöön.
Päivän liikuntana päätin kävelystää mökillemme. Matka on n. 10 kilometriä ja tie on mutkaista ja mäkistä. Vanhukset menivät jo edellä, ja itse päädyin sitten seisomaan kaksi minuuttia autotallissamme kahden vaiheilla polkupyörää tuijottaen. En epäillyt ettenkö jaksaisi 10 km kävellä, mutta siihen menee niin pitkä aika ja vähemmässäkin pitkästyn omiin ajatuksiini.
Itseeni sisuuntuminen voitti helppouden hakuisuuden ja tunti ja 50 min myöhemmin olin perillä ja mulla oli rakko kantapään sivussa. Rikastuin myöskin 10 senttiä matkalla, kun löysin bussipysäkiltä kolikon. Tien sivussa olleen sukkaparin jätin omistajalleen noukittavaksi takaisin talteen. Pääni sisuksiin kyllästyin noin tunnin tallustamisen jälkeen, joten soitin sisarelleni, jonka kanssa höpöttäessä seuraava puolituntinen meni paljon letkeämmin :) Loput matkasta hölkkäsin, joten päämäärässäni näytin siltä, kuin olisin raskastakin liikuntaa harrastanut. Pitkille kävelylenkeille tarvisi kyllä mielellään olla seuraa.
Haetaan semipuheliasta, mutta myös kuuntelemiseen kykenevää miestä tai naista Joensuun tai Savitaipaleen alueelta (tai molemmilta). Kävelyvauhtisi saisi olla jotain 4,5 - 7 km/h väliltä; toivon joustavuutta fiiliksen mukaan. Kissoista pitämisestä saa plussaa, mutta se ei ole pakollista.
Yöllä.
Välillä vanhemmat jaksavat yllättää. Meillä on kotona käyty menneisyydessä taisteluita siitä, milloin ja mihin saan mennä, kuten varmaan jokaisen teinin kotona. Vanhemmilleni kirkonkylässä käyminen on rasittavaa, vaikka matkaa on vain 13 km ja hevosilla pääsee vartissa. Savitaipale on kuitenkin aika kuollut mesta, joten pitäisi päästä Lappeenrantaan asti. Sinne on pidempi matka ja bensa on kallista ja ainako pitää olla menossa ja är ja mur ja tuhah-tuhah. Joten kun mieleni teki siskon kanssa laulamaan karaokea, niin saunassa ollessa pohdiskelin asian puhki ja päätin etten edes jaksa sitä verbaalista ja mentaalista paheksuntaa, mikä menemistä varten pitää käydä läpi. Istahdin sohvalle lukemaan kirjaa (Jennifer Weiner, check her out, she writes amazing) ja kohta äiti kysyi, että enkös mie mihinkään mene illalla rilluttelemaan. *pölhöilme*. Lähdin kymmenen tienoilla ajelemaan kohti Lappeenrantaa.
Karaoke on kumma ilmiö. Sitä tekee hirmusti mieli tehdä, mutta se pelottaa ihan vietävästi - siitä huolimatta, että en varmasti ole laulajakaartin huonoimmasta päästä, on mulla ihan valtavat suorituspaineet karaoken osalta. Hermostun niin kovasti, että mitä lähemmäs oma vuoro tulee, niin sitä enemmän tutisuttaa ja vessattaa ja pöytäseurueen kanssa keskusteleminenkin alkaa tökkiä. Pienellä lavantapaisella seisoessa mie tärisen välillä niin paljon, että mietin että huomaako yleisö, että mulla tahtoo polvet pettää... joskus myös pakaralihas tärisee ongelmallisesti :D Kukaan ei kuitenkaan edes yleisössä katso minuun päinkään, suurin osa porukasta on vieläpä ihan jurrissa ja minä kuitenkin tiedän osaavani laulaa ihan nuotin mukaan, joten syytä ei pitäisi olla jänskätä niin paljon. Taidankin alkaa aktiiviset karaokelaulajaiset, ja katson, että pääseekö tästä tunteesta vaikka eroon. Alan käydä Haarikassa niin usein, että kanta-asiakkaat kyllästyvät :P ja henkilökunta tietty kanssa :P Mun pitää vaan huolehtia kunnon nesteytyksestä kuivumisen välttämiseksi, sillä joudun oikeasti aina hermostuessani juoksemaan vessassa ihan tajuttoman usein.
Oon myös pitkään ollut sitä mieltä, että karaokelaitteissa on jotain sellaista, joka saa laulajan kuulostamaan huonolta taitotasosta huolimatta. Joudun kuitenkin ehkä analysoimaan tämän mielipiteen uudelleen, sillä eilinen laulu kuulosti ihan mukiinmenevältä. Saattaa olla, että olen parantunut laulajana, tai sitten kyse on vetäjän vaihtumisesta.
Vessassa sain palautetta laulustani: "vitsi, sie olit iha ku joku ameriikan maaria käärei".
Neljän jälkeen aamulla lähdin ajelemaan kotia kohti, ja vaikka vannon, että olin hereillä ja silmät auki koko matkan, niin kumman äkkiä se matka tuntui menevän.
fiiliksissä tällä hetkellä: <3 pannukahvi
Eilen sen sijaan kylvettiin kurkut sekä perunat. Kurkkujen laittamiseen meni ehkä vartti. Sen jälkeen palasin sisälle ja kävin Etono-puikon kanssa läpi kaikki 9 itikanpuremaa kintuissani. On se, kesä se on.
Koska oli lauantai, niin käytiin saunassa. Jälleen. Niin tehdään lauantaina, koska on lauantai. Sillä ei ole mitään väliä, että mökillä oltiin kylvetty myös kahtena edellisenä päivänä. En valita. Rakastan puhtautta. Se on muuten eri asia kuin siisteys, minkä jokainen kämpässäni käynyt voi todistaa. Hiukseni tosin lienevät vähän väsyneet näin intensiiviseen puhtauden ylläpitoon sekä saunan sadan asteen lämpöön.
Päivän liikuntana päätin kävelystää mökillemme. Matka on n. 10 kilometriä ja tie on mutkaista ja mäkistä. Vanhukset menivät jo edellä, ja itse päädyin sitten seisomaan kaksi minuuttia autotallissamme kahden vaiheilla polkupyörää tuijottaen. En epäillyt ettenkö jaksaisi 10 km kävellä, mutta siihen menee niin pitkä aika ja vähemmässäkin pitkästyn omiin ajatuksiini.
Itseeni sisuuntuminen voitti helppouden hakuisuuden ja tunti ja 50 min myöhemmin olin perillä ja mulla oli rakko kantapään sivussa. Rikastuin myöskin 10 senttiä matkalla, kun löysin bussipysäkiltä kolikon. Tien sivussa olleen sukkaparin jätin omistajalleen noukittavaksi takaisin talteen. Pääni sisuksiin kyllästyin noin tunnin tallustamisen jälkeen, joten soitin sisarelleni, jonka kanssa höpöttäessä seuraava puolituntinen meni paljon letkeämmin :) Loput matkasta hölkkäsin, joten päämäärässäni näytin siltä, kuin olisin raskastakin liikuntaa harrastanut. Pitkille kävelylenkeille tarvisi kyllä mielellään olla seuraa.
Haetaan semipuheliasta, mutta myös kuuntelemiseen kykenevää miestä tai naista Joensuun tai Savitaipaleen alueelta (tai molemmilta). Kävelyvauhtisi saisi olla jotain 4,5 - 7 km/h väliltä; toivon joustavuutta fiiliksen mukaan. Kissoista pitämisestä saa plussaa, mutta se ei ole pakollista.
Yöllä.
Välillä vanhemmat jaksavat yllättää. Meillä on kotona käyty menneisyydessä taisteluita siitä, milloin ja mihin saan mennä, kuten varmaan jokaisen teinin kotona. Vanhemmilleni kirkonkylässä käyminen on rasittavaa, vaikka matkaa on vain 13 km ja hevosilla pääsee vartissa. Savitaipale on kuitenkin aika kuollut mesta, joten pitäisi päästä Lappeenrantaan asti. Sinne on pidempi matka ja bensa on kallista ja ainako pitää olla menossa ja är ja mur ja tuhah-tuhah. Joten kun mieleni teki siskon kanssa laulamaan karaokea, niin saunassa ollessa pohdiskelin asian puhki ja päätin etten edes jaksa sitä verbaalista ja mentaalista paheksuntaa, mikä menemistä varten pitää käydä läpi. Istahdin sohvalle lukemaan kirjaa (Jennifer Weiner, check her out, she writes amazing) ja kohta äiti kysyi, että enkös mie mihinkään mene illalla rilluttelemaan. *pölhöilme*. Lähdin kymmenen tienoilla ajelemaan kohti Lappeenrantaa.
Karaoke on kumma ilmiö. Sitä tekee hirmusti mieli tehdä, mutta se pelottaa ihan vietävästi - siitä huolimatta, että en varmasti ole laulajakaartin huonoimmasta päästä, on mulla ihan valtavat suorituspaineet karaoken osalta. Hermostun niin kovasti, että mitä lähemmäs oma vuoro tulee, niin sitä enemmän tutisuttaa ja vessattaa ja pöytäseurueen kanssa keskusteleminenkin alkaa tökkiä. Pienellä lavantapaisella seisoessa mie tärisen välillä niin paljon, että mietin että huomaako yleisö, että mulla tahtoo polvet pettää... joskus myös pakaralihas tärisee ongelmallisesti :D Kukaan ei kuitenkaan edes yleisössä katso minuun päinkään, suurin osa porukasta on vieläpä ihan jurrissa ja minä kuitenkin tiedän osaavani laulaa ihan nuotin mukaan, joten syytä ei pitäisi olla jänskätä niin paljon. Taidankin alkaa aktiiviset karaokelaulajaiset, ja katson, että pääseekö tästä tunteesta vaikka eroon. Alan käydä Haarikassa niin usein, että kanta-asiakkaat kyllästyvät :P ja henkilökunta tietty kanssa :P Mun pitää vaan huolehtia kunnon nesteytyksestä kuivumisen välttämiseksi, sillä joudun oikeasti aina hermostuessani juoksemaan vessassa ihan tajuttoman usein.
Oon myös pitkään ollut sitä mieltä, että karaokelaitteissa on jotain sellaista, joka saa laulajan kuulostamaan huonolta taitotasosta huolimatta. Joudun kuitenkin ehkä analysoimaan tämän mielipiteen uudelleen, sillä eilinen laulu kuulosti ihan mukiinmenevältä. Saattaa olla, että olen parantunut laulajana, tai sitten kyse on vetäjän vaihtumisesta.
Vessassa sain palautetta laulustani: "vitsi, sie olit iha ku joku ameriikan maaria käärei".
Neljän jälkeen aamulla lähdin ajelemaan kotia kohti, ja vaikka vannon, että olin hereillä ja silmät auki koko matkan, niin kumman äkkiä se matka tuntui menevän.
fiiliksissä tällä hetkellä: <3 pannukahvi
2010-05-21
Maalla - 2. päivä
Talviturkki jäi eilen illalla 22 asteiseen veteen mökkilaiturimme päässä. Vesi on tänä vuonna korkealla, koska talvella oli paljon lunta. Mistä sitä lunta oikein tuli niin paljon? Taivaalta, kuulemma.
Meidän mökki on poikkeuksellisen matalan järven, Mämjärven, tuttavallisemmin Mämmin, rannalla. Tai en mä oikeasti tiedä onko se poikkeuksellista, mutta enpä oo toisaalta koskaan muullon uinut semmosessa järvessä, missä voi kävellä n. 1/3 järven halkaisijasta kohti vastarantaa ja vielä yltää jalat pohjaan. Niin ja siis pää pinnalle. Ja siis yhtäaikaa.
Bonuksena voisin mainita, että vesi on niin kirkasta, että jos kelluu silleen, että nenä on pinnan alla, mutta silmät yllä, niin pystyy näkemään järven pohjaan vielä siellä syvälläkin, jos vesi ei väreile. Voi ihailla sitä mutaista pohjaa, johon ei halua varpaitaan laskea. En tajua, miten jaksoin pienenä sukellella monta tuntia, kun ei siellä pohjalla ne maisemat tosiaan pahemmin vaihtele.
Tänään oli ohjelmassa pölkkyjen halkomista. Minä ja kohta 75 vuotta täyttävä isäni hikoilimme semmoisten valtavien pökkylöiden kanssa. Isäni tosin teki raskaimman halkomisen, totta kai. Joudun kai tunnustamaan, etten oikeasti edes koskenut kirveeseen, että hikoiluni johtui enimmälti läkättävästä auringosta, ja että kaloreita ei tossa mun halkomisessa pahemmin kulunut ja ainoa paikka mikä kipeytyi rehkimisessä oli peukalo... en kyllä käsitä, sillä sitä halkomakonetta käytettiin etusormella - hmm... Jos silti joskus lapsia saan, niin muistan sitten kuitenkin kertoa niille vain, kuinka äiti rehki pieniksi kalikoiksi semmoisia puupölkkyjä, joita jaksoi juuri ja juuri nostaa, että turha on kuulkaa valittaa.
Ja kuvassa nähtävä halkomismeikkihän syntyy Cover Girlin Drama Eyes nelikolla xD (nelikko = semmonen luomiväripaletti, jossa on 4 eri väriä)
Sitä kummasti oppii kuulemaan vanhempiensa neuvot ja mielipiteet päässään, vaikka ne istuisivatkin vieressä ihan hiljaa. Äidin kanssa käytiin saunassa ja mie väänsin hiukset suojaan vanhan t-paidan sisään. Äiti ei sanonut mitään, mutta tiesin, että se tuhahti mielessään "rätti päässä, pyh". Äidin mielestä sillä rätillä ei ole mitään virkaa. Ei se aina oikeen tahdo ymmärtää edes hoitoaineen funktiota. Sen hiukset kun on parhaimmillaan, kun vähän jotain vedellä laimennettua shampoota vaahdottaa niissä ja sitten järvivedellä huuhtelee. :) Eilen illalla se nosti jonkun valehtelematta 10 vuotta vanhan hoitoaineen pukuhuoneen hyllyltä, että "tässä kokeile tätä jos se ei kelpaa se turkasen kuumaksi muhinut litku siinä saunan korissa".
Tiedän, että itse ammun aina tilanteen salliessa yli siihen toiseen suuntaan kauneustuotteiden kanssa, eli puteleita on mukana muovikassillinen niin että suunnilleen jokaiselle varpaalle löytyy tarpeen ja fiiliksen mukaan oma tuote. Onneksi kuitenkin äipän kanssa molemmat vaan rauhallisesti ilmaisemme eriävät mielipiteemme, tai sitten emme, kyllähän me jo toisemme ajatukset tunnemme, ja sitten jatkamme toimiamme kuten aiemmin aioimme.
Meidän mökki on poikkeuksellisen matalan järven, Mämjärven, tuttavallisemmin Mämmin, rannalla. Tai en mä oikeasti tiedä onko se poikkeuksellista, mutta enpä oo toisaalta koskaan muullon uinut semmosessa järvessä, missä voi kävellä n. 1/3 järven halkaisijasta kohti vastarantaa ja vielä yltää jalat pohjaan. Niin ja siis pää pinnalle. Ja siis yhtäaikaa.
Bonuksena voisin mainita, että vesi on niin kirkasta, että jos kelluu silleen, että nenä on pinnan alla, mutta silmät yllä, niin pystyy näkemään järven pohjaan vielä siellä syvälläkin, jos vesi ei väreile. Voi ihailla sitä mutaista pohjaa, johon ei halua varpaitaan laskea. En tajua, miten jaksoin pienenä sukellella monta tuntia, kun ei siellä pohjalla ne maisemat tosiaan pahemmin vaihtele.
Tänään oli ohjelmassa pölkkyjen halkomista. Minä ja kohta 75 vuotta täyttävä isäni hikoilimme semmoisten valtavien pökkylöiden kanssa. Isäni tosin teki raskaimman halkomisen, totta kai. Joudun kai tunnustamaan, etten oikeasti edes koskenut kirveeseen, että hikoiluni johtui enimmälti läkättävästä auringosta, ja että kaloreita ei tossa mun halkomisessa pahemmin kulunut ja ainoa paikka mikä kipeytyi rehkimisessä oli peukalo... en kyllä käsitä, sillä sitä halkomakonetta käytettiin etusormella - hmm... Jos silti joskus lapsia saan, niin muistan sitten kuitenkin kertoa niille vain, kuinka äiti rehki pieniksi kalikoiksi semmoisia puupölkkyjä, joita jaksoi juuri ja juuri nostaa, että turha on kuulkaa valittaa.Ja kuvassa nähtävä halkomismeikkihän syntyy Cover Girlin Drama Eyes nelikolla xD (nelikko = semmonen luomiväripaletti, jossa on 4 eri väriä)
Sitä kummasti oppii kuulemaan vanhempiensa neuvot ja mielipiteet päässään, vaikka ne istuisivatkin vieressä ihan hiljaa. Äidin kanssa käytiin saunassa ja mie väänsin hiukset suojaan vanhan t-paidan sisään. Äiti ei sanonut mitään, mutta tiesin, että se tuhahti mielessään "rätti päässä, pyh". Äidin mielestä sillä rätillä ei ole mitään virkaa. Ei se aina oikeen tahdo ymmärtää edes hoitoaineen funktiota. Sen hiukset kun on parhaimmillaan, kun vähän jotain vedellä laimennettua shampoota vaahdottaa niissä ja sitten järvivedellä huuhtelee. :) Eilen illalla se nosti jonkun valehtelematta 10 vuotta vanhan hoitoaineen pukuhuoneen hyllyltä, että "tässä kokeile tätä jos se ei kelpaa se turkasen kuumaksi muhinut litku siinä saunan korissa".
Tiedän, että itse ammun aina tilanteen salliessa yli siihen toiseen suuntaan kauneustuotteiden kanssa, eli puteleita on mukana muovikassillinen niin että suunnilleen jokaiselle varpaalle löytyy tarpeen ja fiiliksen mukaan oma tuote. Onneksi kuitenkin äipän kanssa molemmat vaan rauhallisesti ilmaisemme eriävät mielipiteemme, tai sitten emme, kyllähän me jo toisemme ajatukset tunnemme, ja sitten jatkamme toimiamme kuten aiemmin aioimme.
2010-05-20
Maalla - 1. vuorokausi
Olen siis kotona Heitsassa talossa, jonka tajusin olevan itseasiassa aika ruma, kun otin siitä kuvia jollakin visiitillä. Ei sitä tosin osaa ajatella niin että "mun koti on ruma". Se on koti ja aina se on ollut tämän näköinen ja täällä on itketty ja naurettu ja piste.
Uutuutena koppasin mukaan mokkulan Joensuusta. Kokeillaan, että onko mahdollista saada tänne keskelle metsää nykyaikaa. Nykyaika toimii hiiiiiiitaaaaaaaaassssti, epävarmasti ja pätkien, mutta on se aika ajoin mahdollista. Tosin näillä näkymin vain yhdessä huoneessa :D Tää on ihan hyvä. Tarpeelliset asiat saa hoidettua, mutta ei tule suotta istuttua ruudun ääressä kalpeilemassa. Sen sijaan voi nauttia ihosyöpä-ryppy-säteistä tuolla ulkona. Aurinkovoiteet on viety mökille, eihän täällä kotona aurinko oikeasti paista. On vain valoisaa. *sarkasminaama*
Olen kärsinyt hienoisesti univaikeuksista (muun muassa) viime aikoina. Toukokuun aikana olen viettänyt kaksi yötä pitäen silmiä kiinni parin tunnin ajan ennen kuin nousin, siis nukkumatta oikeasti ollenkaan. Yhtenä yönä nukuin ehkä 2,5 tuntia, joten en ollut ihan helmenä senkään päivän aikana. Nukuin ma-ti 6 tuntia välillä 08-14, ti-ke yritin saada unta ehkä 2 tuntia aktiivisesti ja 5 tuntia epäaktiivisesti (kuuntelin musaa ja katselin elokuvia) ke saavuin ja uni tuli sitten klo 23 ja tänään heräsin klo 14. Bueno. Tarkoittaa sitä, että tänä iltana ei nukuta ellen käy äidin lääkekaapilla. En oikeastaan pidä uni-/nukahtamislääkkeistä, kun sen kerran kun mulle niitä määrättiin pari vuotta sitten, tuntui vaan, että hengitän ulos enkä hengitäkään sisään, joten en uskaltanut nukahtaa. Mieli otti siis ylivallan lääkkeen vaikutuksesta ja valvoin niistä huolimatta jotta voin vahtia että hengitän :P
Ajattelin elää tämän viikon täällä todellisuudesta irrallaan, vaikka netti onkin nyt käytössä, mikä tarkoittaa sitä, että todellisuuteen pääsisi kyllä halutessaan käsiksi x) Tekee varmaan ihan hyvää vaivaiselle mielelleni. Lisäksi möyrin mullassa ja teen muita "maalla"-juttuja. Tänään istutettiin (äiti korjaa, että kylvämistä se oli eikä istuttamista, öö, poteito potaato for me) salaatit, porkkanat ja herneet, ja täytyy sanoa, että oli kuin 'kala kuivalla maalla'/'anne pellolla' -olo. Onnistuihan se, mutta ehkä tämä onkin niin päin, että olen elänyt Joensuussa todellisuudesta irrallaan. Koska onko muka mitään todellisempaa kuin multaa varapiden välissä.. nilkkohin asti :)
Mun persoonallisuuden voi ehkä tiivistää tähän herneiden kylvöprosessiin. Pussissa sanotaan, että 3-5 cm välein, toisessa pussissa, että 5-8 cm välein, joten mie seison kuvitteellisesti sormi suussa (koska oikeasti sormessa oli multaa joten sitä ei voinut pistää suuhun) miettien, että mitä nyt. Loogisesti niitä pitää siis tulla 5cm välein, kun se on yhteinen luku molemmille pusseille. Äiti kuitenkin ohjeistaa, että pistä 3cm välein kun niitä riittää ja niistä sitten itää ne mitkä itää. Nämä pyöreät pirulaiset eivät kuitenkaan suostu putoamaan n. 3cm välein vaan kierivät minne haluavat siinä vaossan. Joudunkin asettamaan jokaisen herneen omalle paikalleen. Siirtämään ne, jotka menvät väärään kohtaan ja erottamaan ne, jotka yrittävät kaverin kanssa samaan kohtaan. Viivottimen kanssa en onneksi ollut liikkeellä, että kyllä sinne vähän epätasaisia välimatkoja pääsi. Ehkä se ei haittaa :D
Joensuussa pyöriessä jää kaipaamaan sitä, kun voi nauraa kaksinkerroin semmoisille asioille, kuten 'paska'. Kakkakaivo pitää täällä tyhjennyttää erikseen, ja se on aika kallis lasku, joten eilen illalla mietittiin, että miten tässä voisi säästää. (Äidin välihuomautus: "yksi likakaivon tyhjennys markoissa [lol, markoissa, mitä ne on, no se on se valuutta mikä varmaan otetaan uudestaan käyttöön sitten kun joudutaan pelastamaan muitakin eurovaltioita] maksaa 840 mk") Ratkaisuna lienee, että pistetään orsi naapurin metsään (omaa ei ole) ja ei kerrota kenellekään, miksi juoksennellaan sitten aina välillä Aku Ankkojen ja vessapaperin kanssa tuonne kukkulan taakse... Vaikka onhan tämä yhdistelmä aika paljastava jo itsessään.
Uutuutena koppasin mukaan mokkulan Joensuusta. Kokeillaan, että onko mahdollista saada tänne keskelle metsää nykyaikaa. Nykyaika toimii hiiiiiiitaaaaaaaaassssti, epävarmasti ja pätkien, mutta on se aika ajoin mahdollista. Tosin näillä näkymin vain yhdessä huoneessa :D Tää on ihan hyvä. Tarpeelliset asiat saa hoidettua, mutta ei tule suotta istuttua ruudun ääressä kalpeilemassa. Sen sijaan voi nauttia ihosyöpä-ryppy-säteistä tuolla ulkona. Aurinkovoiteet on viety mökille, eihän täällä kotona aurinko oikeasti paista. On vain valoisaa. *sarkasminaama*
Olen kärsinyt hienoisesti univaikeuksista (muun muassa) viime aikoina. Toukokuun aikana olen viettänyt kaksi yötä pitäen silmiä kiinni parin tunnin ajan ennen kuin nousin, siis nukkumatta oikeasti ollenkaan. Yhtenä yönä nukuin ehkä 2,5 tuntia, joten en ollut ihan helmenä senkään päivän aikana. Nukuin ma-ti 6 tuntia välillä 08-14, ti-ke yritin saada unta ehkä 2 tuntia aktiivisesti ja 5 tuntia epäaktiivisesti (kuuntelin musaa ja katselin elokuvia) ke saavuin ja uni tuli sitten klo 23 ja tänään heräsin klo 14. Bueno. Tarkoittaa sitä, että tänä iltana ei nukuta ellen käy äidin lääkekaapilla. En oikeastaan pidä uni-/nukahtamislääkkeistä, kun sen kerran kun mulle niitä määrättiin pari vuotta sitten, tuntui vaan, että hengitän ulos enkä hengitäkään sisään, joten en uskaltanut nukahtaa. Mieli otti siis ylivallan lääkkeen vaikutuksesta ja valvoin niistä huolimatta jotta voin vahtia että hengitän :P
Ajattelin elää tämän viikon täällä todellisuudesta irrallaan, vaikka netti onkin nyt käytössä, mikä tarkoittaa sitä, että todellisuuteen pääsisi kyllä halutessaan käsiksi x) Tekee varmaan ihan hyvää vaivaiselle mielelleni. Lisäksi möyrin mullassa ja teen muita "maalla"-juttuja. Tänään istutettiin (äiti korjaa, että kylvämistä se oli eikä istuttamista, öö, poteito potaato for me) salaatit, porkkanat ja herneet, ja täytyy sanoa, että oli kuin 'kala kuivalla maalla'/'anne pellolla' -olo. Onnistuihan se, mutta ehkä tämä onkin niin päin, että olen elänyt Joensuussa todellisuudesta irrallaan. Koska onko muka mitään todellisempaa kuin multaa varapiden välissä.. nilkkohin asti :)
Mun persoonallisuuden voi ehkä tiivistää tähän herneiden kylvöprosessiin. Pussissa sanotaan, että 3-5 cm välein, toisessa pussissa, että 5-8 cm välein, joten mie seison kuvitteellisesti sormi suussa (koska oikeasti sormessa oli multaa joten sitä ei voinut pistää suuhun) miettien, että mitä nyt. Loogisesti niitä pitää siis tulla 5cm välein, kun se on yhteinen luku molemmille pusseille. Äiti kuitenkin ohjeistaa, että pistä 3cm välein kun niitä riittää ja niistä sitten itää ne mitkä itää. Nämä pyöreät pirulaiset eivät kuitenkaan suostu putoamaan n. 3cm välein vaan kierivät minne haluavat siinä vaossan. Joudunkin asettamaan jokaisen herneen omalle paikalleen. Siirtämään ne, jotka menvät väärään kohtaan ja erottamaan ne, jotka yrittävät kaverin kanssa samaan kohtaan. Viivottimen kanssa en onneksi ollut liikkeellä, että kyllä sinne vähän epätasaisia välimatkoja pääsi. Ehkä se ei haittaa :D
Joensuussa pyöriessä jää kaipaamaan sitä, kun voi nauraa kaksinkerroin semmoisille asioille, kuten 'paska'. Kakkakaivo pitää täällä tyhjennyttää erikseen, ja se on aika kallis lasku, joten eilen illalla mietittiin, että miten tässä voisi säästää. (Äidin välihuomautus: "yksi likakaivon tyhjennys markoissa [lol, markoissa, mitä ne on, no se on se valuutta mikä varmaan otetaan uudestaan käyttöön sitten kun joudutaan pelastamaan muitakin eurovaltioita] maksaa 840 mk") Ratkaisuna lienee, että pistetään orsi naapurin metsään (omaa ei ole) ja ei kerrota kenellekään, miksi juoksennellaan sitten aina välillä Aku Ankkojen ja vessapaperin kanssa tuonne kukkulan taakse... Vaikka onhan tämä yhdistelmä aika paljastava jo itsessään.
2010-05-08
*pat pat* lol
Viime aikoina ei ole ollut sellaista kirjoitettavaa, mitä haluaisin jakaa maailman kanssa, koska hyvää oloa en niillä teksteillä ainakaan levittäisi, mutta jaanpa nyt tämänkin blondihetken kanssanne :)
Sain synttärilahjaksi jo aikoja sitten sähköhammasharjan. Hampaat pestyäni irroitan pään varresta ja huuhtelen sen harjapään. No... Ajatuksissani sitten tempaisin harjan suustani sammuttamatta sitä ja työnsin hanan alle huuhdellakseni.
Saman tien säikähdin puolikuoliaaksi, kun siinähän on virtaa ja voinhan saada sähköiskun, kun pistän sen veden alle ja kun se on vielä päälläkin...
Niinpä... Suunihan on luonnollisesti rutikuiva, kun työnnän sinne hammasharjan ja muutenkin se on varmasti tehty hengenvaaralliseksi laitteeksi.
Gnaaaaaa.
Ei liene mitenkään ihmeellistä, että viime aikoina olen ollut aivan varma siitä, ettei graduni voi mitenkään valmistua, kun olen yksinkertaisesti liian tyhmä sellaisen kirjoittamiseen.
Sain synttärilahjaksi jo aikoja sitten sähköhammasharjan. Hampaat pestyäni irroitan pään varresta ja huuhtelen sen harjapään. No... Ajatuksissani sitten tempaisin harjan suustani sammuttamatta sitä ja työnsin hanan alle huuhdellakseni.
Saman tien säikähdin puolikuoliaaksi, kun siinähän on virtaa ja voinhan saada sähköiskun, kun pistän sen veden alle ja kun se on vielä päälläkin...
Niinpä... Suunihan on luonnollisesti rutikuiva, kun työnnän sinne hammasharjan ja muutenkin se on varmasti tehty hengenvaaralliseksi laitteeksi.
Gnaaaaaa.
Ei liene mitenkään ihmeellistä, että viime aikoina olen ollut aivan varma siitä, ettei graduni voi mitenkään valmistua, kun olen yksinkertaisesti liian tyhmä sellaisen kirjoittamiseen.
2010-03-19
Suurten uutisten laskeuma
Eli se kun sitten se ydinvoimala on räjähtänyt niin se laskeuma jää. Vai eiks se niin menny? Jos ei, niin oikaskaa, niin saadaan taas hyvä blondihetki, josta voi kertoa myöhemmin.
Tähän väliin lisää blondihetkiä:
Mulla on kuntosalilla käydessä semmoset lappuset, joista voin katsoa, että mikä liike ja laite ja kuinka monta painoa seuraavaksi. Esim. "Hauiskäännöt käsipainoilla seisten"... Niin... mitenköhän mun nyt pitää seisoa niillä käsipainoilla? I'z not even kidding. Mut kyllä se lamppu siitä sytty ihan hetikohta.
Juteltiin humpan kahvilassa mun mustakeltaisesta kaulaliinasta. Tyyppi: "Kas, Saipan värit? Sitäkö sie kannatat?" (tjsp) Mie: "No en mä oikeestaan oo lätkästä kiinnostunut, mut jos mun joku maajoukkue pitäs valita, niin Saipa se olis." En tietenkään tajunnut taas vähään aikaan miksi porukka repesi, mutta se kai liittyy jotenkin siihen, että mun päätelmä 'Saipa pelaa Suomessa, Suomi on maa, Saipa on joukkue -> maajoukkue' meni pieleen.
Edelliseen hieman liittyen: jos ihminen voi tyhmetä vanhetessaan, niin se on ehkä päässyt tapauksessani tapahtumaan. Blondihetket kunniaan. Vaihtoehtoisesti olen nykyään niin itsevarma (lol), että voin vain nauraa tyhmyydelleni vapaasti, siinä missä ennen tuommoinen piti pikaisesti lakaista maton alle.
Olen nykyään tyhmempi kuin ennen myös sen takia, etten osaa puhua mistään muusta kuin meikeistä. Opettelin juuri asiakkuus ja sidosryhmäsuhteiden tenttimateriaalia havainnoillistamalla luentodioja itselleni meikkiesimerkkien kautta. Uskollisuusohjelmat: no se on sitä kun mulla on Kicksin klubikortti. Ohjelman heikkoutena voi olla, että asiakkaalle ei välttämättä tarjota mitään, millä olisi hänelle arvoa; se on sitä, kun siinä Kicksin lehdessä on Diorin meikkivoide tarjouksessa, kun en mä kuitenkaan pysty mitään Dioria ostamaan.
Nyt siis kuitenkin siihen alussa mainittuun laskeumaan. Se on tää vauvalaskeuma edelleen. Kovasti olen miettinyt elämääni PMSsäni kourissa kieriessäni.
Kun mikään ei kiinnosta. Tässä on jo parisen vuotta mennyt ilman minkäänmoista opiskelumotivaatiota, mutta nyt alkaa terva jo juuttua kurkkuun juodessa. Mulle on tullut erittäin selväksi, että englannin kielen opinnoista maisteritasoisesti ei ole miulle mitään hyötyä loppuelämäni aikana. En kuitenkaan aio enää vaihtaa pääainetta vaan teen tutkintoni loppuun mahdollisimman pian ja vähällä vaivalla. Jää sitten edes joku paperi vastineeksi niistä rahoista, joita Suomen valtio sekä vanhempani ovat minuun syytäneet jo viisi vuotta.
Mulla on oikeasti ihan hirveän huono omatunto sen vuoksi, että tässä on nyt mennyt paljon rahaa hukkaan. Rahan lisäksi hukkaan on mennyt monta vuotta elämää. Kumpaakaan ei saa enää takaisin.
Epäonnistujafiilikset lisääntyy, kun mietin vielä, että voisivatpa vanhempani olla ylpeitä minusta. En vaan oikein näe, miksi olisivat. Toistaiseksi voivat vielä kertoa naapurille, että "siel se meijän tyttö on vieläkii, yliopistoa käy". Parin vuoden kuluttua voidaan sitten kääntää puheenaiheet sievästi muihin juttuihin, ettei tarvitse sanoa "tuota kyllä, kyllähän se maisteri on, mutta Ostolan kassalla nykyään - mut onha se kiva ku se asuu taas kotona, ku miul oli sitä nii ikävä ku se oli siellä Joensuussa".
huhhuh
Ehkä mä vähän liiottelin. En mä varmaan takas Savikselle kuitenkaan päädy...
Nämä iloiset tulevaisuudennäkymät saa mut haluamaan pistää koko elämäni uusiksi. Out with the old, in with the new. Menisin töihin. Muuttaisin pois Joensuusta. Elämässäni olisi muutakin sisältöä kuin se minkä nettijohdon välityksellä saa. Välillä tuntuu, että elän ja hengitän nykyään vain puoliksi. Ilmeisesti kuitenkin jokainen mennyt päivä on hengitetty kokonaan, sillä otsassani on ryppy. Oon 24 ja siinä on ryppy. Vanheneminen ei ois ees varmaan paha asia, jos tuntuis et on tehnyt joskus jotain. Nyt pelkään, että vuodet loppuu kesken ennen kuin ehdin nauttia mistään.
Jos alan siis yhtäkkiä käyttäytyä kuin jokainen päivä olisi viimeiseni, niin tiedätte miksi.
Tähän väliin lisää blondihetkiä:
Mulla on kuntosalilla käydessä semmoset lappuset, joista voin katsoa, että mikä liike ja laite ja kuinka monta painoa seuraavaksi. Esim. "Hauiskäännöt käsipainoilla seisten"... Niin... mitenköhän mun nyt pitää seisoa niillä käsipainoilla? I'z not even kidding. Mut kyllä se lamppu siitä sytty ihan hetikohta.
Juteltiin humpan kahvilassa mun mustakeltaisesta kaulaliinasta. Tyyppi: "Kas, Saipan värit? Sitäkö sie kannatat?" (tjsp) Mie: "No en mä oikeestaan oo lätkästä kiinnostunut, mut jos mun joku maajoukkue pitäs valita, niin Saipa se olis." En tietenkään tajunnut taas vähään aikaan miksi porukka repesi, mutta se kai liittyy jotenkin siihen, että mun päätelmä 'Saipa pelaa Suomessa, Suomi on maa, Saipa on joukkue -> maajoukkue' meni pieleen.
Edelliseen hieman liittyen: jos ihminen voi tyhmetä vanhetessaan, niin se on ehkä päässyt tapauksessani tapahtumaan. Blondihetket kunniaan. Vaihtoehtoisesti olen nykyään niin itsevarma (lol), että voin vain nauraa tyhmyydelleni vapaasti, siinä missä ennen tuommoinen piti pikaisesti lakaista maton alle.
Olen nykyään tyhmempi kuin ennen myös sen takia, etten osaa puhua mistään muusta kuin meikeistä. Opettelin juuri asiakkuus ja sidosryhmäsuhteiden tenttimateriaalia havainnoillistamalla luentodioja itselleni meikkiesimerkkien kautta. Uskollisuusohjelmat: no se on sitä kun mulla on Kicksin klubikortti. Ohjelman heikkoutena voi olla, että asiakkaalle ei välttämättä tarjota mitään, millä olisi hänelle arvoa; se on sitä, kun siinä Kicksin lehdessä on Diorin meikkivoide tarjouksessa, kun en mä kuitenkaan pysty mitään Dioria ostamaan.
Nyt siis kuitenkin siihen alussa mainittuun laskeumaan. Se on tää vauvalaskeuma edelleen. Kovasti olen miettinyt elämääni PMSsäni kourissa kieriessäni.
Kun mikään ei kiinnosta. Tässä on jo parisen vuotta mennyt ilman minkäänmoista opiskelumotivaatiota, mutta nyt alkaa terva jo juuttua kurkkuun juodessa. Mulle on tullut erittäin selväksi, että englannin kielen opinnoista maisteritasoisesti ei ole miulle mitään hyötyä loppuelämäni aikana. En kuitenkaan aio enää vaihtaa pääainetta vaan teen tutkintoni loppuun mahdollisimman pian ja vähällä vaivalla. Jää sitten edes joku paperi vastineeksi niistä rahoista, joita Suomen valtio sekä vanhempani ovat minuun syytäneet jo viisi vuotta.
Mulla on oikeasti ihan hirveän huono omatunto sen vuoksi, että tässä on nyt mennyt paljon rahaa hukkaan. Rahan lisäksi hukkaan on mennyt monta vuotta elämää. Kumpaakaan ei saa enää takaisin.
Epäonnistujafiilikset lisääntyy, kun mietin vielä, että voisivatpa vanhempani olla ylpeitä minusta. En vaan oikein näe, miksi olisivat. Toistaiseksi voivat vielä kertoa naapurille, että "siel se meijän tyttö on vieläkii, yliopistoa käy". Parin vuoden kuluttua voidaan sitten kääntää puheenaiheet sievästi muihin juttuihin, ettei tarvitse sanoa "tuota kyllä, kyllähän se maisteri on, mutta Ostolan kassalla nykyään - mut onha se kiva ku se asuu taas kotona, ku miul oli sitä nii ikävä ku se oli siellä Joensuussa".
huhhuh
Ehkä mä vähän liiottelin. En mä varmaan takas Savikselle kuitenkaan päädy...
Nämä iloiset tulevaisuudennäkymät saa mut haluamaan pistää koko elämäni uusiksi. Out with the old, in with the new. Menisin töihin. Muuttaisin pois Joensuusta. Elämässäni olisi muutakin sisältöä kuin se minkä nettijohdon välityksellä saa. Välillä tuntuu, että elän ja hengitän nykyään vain puoliksi. Ilmeisesti kuitenkin jokainen mennyt päivä on hengitetty kokonaan, sillä otsassani on ryppy. Oon 24 ja siinä on ryppy. Vanheneminen ei ois ees varmaan paha asia, jos tuntuis et on tehnyt joskus jotain. Nyt pelkään, että vuodet loppuu kesken ennen kuin ehdin nauttia mistään.
Jos alan siis yhtäkkiä käyttäytyä kuin jokainen päivä olisi viimeiseni, niin tiedätte miksi.
2010-03-08
Pelkoahdistushiki ja hyperventilaatio
Olisikohan seuraava tekstinpätkä viikon vai kaksi jo vanha. Se odotteli tuolla muokkailua ja sitä että kaikki vauvat on varmasti ulkona pussista. (Sentään käänsin tuon englanninkielisyyden enkä vain kirjoittanut sitä englanniksi, mutta "huoh" nyt silti.)
Onnistuin vahingossa kääntämään vuorokausirytmini viime viikon aikana päälaelleen. Menin nukkumaan joskus aamuneljän ja seitsemän välillä ja heräsin kolmeltä päivällä. Payback is a bitch as they say. Maanantai aamujani ihastuttaa klo 8 ruotsin kurssi. Yritin käydä nukkumaan (jo) yhdeltä yöllä, mutta kääntelin ja vääntelin ja kävin vessassa ja kääntelin ja vääntelin ja join vettä ja kääntelin ja vääntelin ja kävin vessassa. Viimeisen kerran katsoin kelloa puoli viisi; näin ollen raahustin ruotsin tunnille sinne sopivassa tokkurassa (kurssi on vähän vähemmän kivulias jos on puoliunessa tunnin aikana) 2,5 tunnin yöunien jälkeen.
Jos minimalistiset yöunet eivät saaneet päätä pehmoiseksi, niin satuin vielä aamulla katsomaan vastauksen viestiin, jossa olin kysellyt vanhalta tutulta kuulumisia. Niin hyvin kuulosti menevän, että oikeasti hymyilin pöhkösti lukiessani, mutta sitten meinasin tipahtaa penkiltä, kun luin vauvauutisista. Ei sillä, että tunne olisi uusi, sillä samoja olin saanut kuulla toiselta ystävältä vain viikkoa tai paria aiemmin. Tämä jälkimmäinen ystävä on kahdesta maailman parhaasta ystävästäni toinen, ja sen kanssa väännettiin nuorena briljantit hiekkakakut ja muutkin hiekkaruuat. Yhdessä kasvamisen vuoksi kaiketi on sitten sitäkin hurjempaa kuulla ne vauvauutiset. Onneksi olin valmiiks pitkällään kun se soitti, muuten oisin taatusti tipahtanut tuolilta. Ystäväni on nyt peruuttamattomasti ylittänyt teini-iän, kun siitä tulee äiti. Minä... onnellisesti vielä kypsymätön ja lapsellinen.
Nyt muuten sit odottelen sitä (ei kahta ilman) kolmatta. :)
Molempien "tiedonantojen" jälkeen olen viettänyt päivän "maailma on muuttunut" tunnelmissa. Luonnollisesti olen nyt mietiskellyt, miksi nää vauvauutiset on vaikuttaneet muhun niin vahvasti. Ystäviäni on kuitenkin menossa naimisiinkin, mutta maailmani ei ole sen vuoksi pyörähtänyt ylimääräistä kierrosta sekoittaeni päätäni. Ei sillä, olin ihan pöhkön onnellinen myös yhden ystäväni (se toinen paras ystäväni maailmassa) naimakauppojen julistamisen johdosta. :) Taisin soittaa kaikille tuntemilleni ihmisille, vaikka he eivät olisi edes tunteneet morsiusparia lol.
Niin miksi?
- Vauvat on ikuisia. Niistä ei voi ottaa avioeroa. Enkä nyt ollenkaan sano, että en uskoisi ystäväni avioliiton kestävän ikuisesti, mutta totuus on, että sellaisen voi lopettaa papereita kirjoittamalla. Jos pystyy lopettamaan vauvan, niin jotain on mennyt kovasti väärin.
- Vauva on uusi ihminen. Siitä tulee oma henkilönsä ja oma persoonansa, jollaista ei vielä ole tässä maailmassa.
- Vauva on vastuuden huipentuma ja ei auta kuin sitoutua sen vastuun hoitamiseen 18 vuodeksi. Voihan tämän homman huonosti ja vastuuttomastikin hoitaa, mutta se ei nyt liity asiaan.
Ja sitten myös siksi, että kaikenlainen sitoutuminen ja vapauden rajoittaminen on minulle kauhistus. Enhän ole vielä edes ehtinyt elämään. (Se, että elämä loppuu, kun saa lapsen on vain henkilökohtainen mielipide. U people know I hate kids.) Mitä jos minun maailmassani yhtäkkiä olisi jotain jota ei voi paeta ja jonka osalta ei voi muuttaa suunnitelmia mielen mukaan? Pelkoahdistushiki ja hyperventilaatio.
Kun on kasvettu yhdessä ja ollaan samanikäisiä, niin miellän itseni helposti näiden ihmisten sijalle, mutta totuus on, että meidän elämät ja unelmat on aivan eri paikoissa ja eri vaiheissa ja.. no yleensäki eri juttuja.
Vauvakauhuni yli onneksi menee myötäinnostukseni ja iloni ystävieni puolesta.
Itse voisin ehkä olla valmis ottamaan kissan. :)
Onnistuin vahingossa kääntämään vuorokausirytmini viime viikon aikana päälaelleen. Menin nukkumaan joskus aamuneljän ja seitsemän välillä ja heräsin kolmeltä päivällä. Payback is a bitch as they say. Maanantai aamujani ihastuttaa klo 8 ruotsin kurssi. Yritin käydä nukkumaan (jo) yhdeltä yöllä, mutta kääntelin ja vääntelin ja kävin vessassa ja kääntelin ja vääntelin ja join vettä ja kääntelin ja vääntelin ja kävin vessassa. Viimeisen kerran katsoin kelloa puoli viisi; näin ollen raahustin ruotsin tunnille sinne sopivassa tokkurassa (kurssi on vähän vähemmän kivulias jos on puoliunessa tunnin aikana) 2,5 tunnin yöunien jälkeen.
Jos minimalistiset yöunet eivät saaneet päätä pehmoiseksi, niin satuin vielä aamulla katsomaan vastauksen viestiin, jossa olin kysellyt vanhalta tutulta kuulumisia. Niin hyvin kuulosti menevän, että oikeasti hymyilin pöhkösti lukiessani, mutta sitten meinasin tipahtaa penkiltä, kun luin vauvauutisista. Ei sillä, että tunne olisi uusi, sillä samoja olin saanut kuulla toiselta ystävältä vain viikkoa tai paria aiemmin. Tämä jälkimmäinen ystävä on kahdesta maailman parhaasta ystävästäni toinen, ja sen kanssa väännettiin nuorena briljantit hiekkakakut ja muutkin hiekkaruuat. Yhdessä kasvamisen vuoksi kaiketi on sitten sitäkin hurjempaa kuulla ne vauvauutiset. Onneksi olin valmiiks pitkällään kun se soitti, muuten oisin taatusti tipahtanut tuolilta. Ystäväni on nyt peruuttamattomasti ylittänyt teini-iän, kun siitä tulee äiti. Minä... onnellisesti vielä kypsymätön ja lapsellinen.
Nyt muuten sit odottelen sitä (ei kahta ilman) kolmatta. :)
Molempien "tiedonantojen" jälkeen olen viettänyt päivän "maailma on muuttunut" tunnelmissa. Luonnollisesti olen nyt mietiskellyt, miksi nää vauvauutiset on vaikuttaneet muhun niin vahvasti. Ystäviäni on kuitenkin menossa naimisiinkin, mutta maailmani ei ole sen vuoksi pyörähtänyt ylimääräistä kierrosta sekoittaeni päätäni. Ei sillä, olin ihan pöhkön onnellinen myös yhden ystäväni (se toinen paras ystäväni maailmassa) naimakauppojen julistamisen johdosta. :) Taisin soittaa kaikille tuntemilleni ihmisille, vaikka he eivät olisi edes tunteneet morsiusparia lol.
Niin miksi?
- Vauvat on ikuisia. Niistä ei voi ottaa avioeroa. Enkä nyt ollenkaan sano, että en uskoisi ystäväni avioliiton kestävän ikuisesti, mutta totuus on, että sellaisen voi lopettaa papereita kirjoittamalla. Jos pystyy lopettamaan vauvan, niin jotain on mennyt kovasti väärin.
- Vauva on uusi ihminen. Siitä tulee oma henkilönsä ja oma persoonansa, jollaista ei vielä ole tässä maailmassa.
- Vauva on vastuuden huipentuma ja ei auta kuin sitoutua sen vastuun hoitamiseen 18 vuodeksi. Voihan tämän homman huonosti ja vastuuttomastikin hoitaa, mutta se ei nyt liity asiaan.
Ja sitten myös siksi, että kaikenlainen sitoutuminen ja vapauden rajoittaminen on minulle kauhistus. Enhän ole vielä edes ehtinyt elämään. (Se, että elämä loppuu, kun saa lapsen on vain henkilökohtainen mielipide. U people know I hate kids.) Mitä jos minun maailmassani yhtäkkiä olisi jotain jota ei voi paeta ja jonka osalta ei voi muuttaa suunnitelmia mielen mukaan? Pelkoahdistushiki ja hyperventilaatio.
Kun on kasvettu yhdessä ja ollaan samanikäisiä, niin miellän itseni helposti näiden ihmisten sijalle, mutta totuus on, että meidän elämät ja unelmat on aivan eri paikoissa ja eri vaiheissa ja.. no yleensäki eri juttuja.
Vauvakauhuni yli onneksi menee myötäinnostukseni ja iloni ystävieni puolesta.
Itse voisin ehkä olla valmis ottamaan kissan. :)
2010-01-31
Tauon aikana tapahtunutta
Olenpas taas hyvällä tuulella blogia kirjoittaessani. (En!) Anteeksi lukijani, jotka joudutte sivustakärsimään maailmantuskiani. Väsyttää vaan niin hirveen kauheen kamalasti. On väsyttänyt jo monta viikkoa.
Viimeinen lomaviikko meni kv-tuutoroinnin merkeissä. Onneksi siitä on luvassa lohdutuksena hieman rahaa. Kaiken kaikkiaan tuutorointi meni kyllä tällä kertaa ihanan leppoisasti. Ehkä tuutorivastaava on vihdoin kyllästynyt lukemaan minun palautteistani, kuinka toivotonta on yrittää tavata englantia taitamattomille ihan simppeleitä asioita. Ehkä hän on saanut myös lukea tuutoroitavieni palautteista, että eivät tahtoneet saada selvää sepostuksesta, kun se meni niin nopeasti. (Sujuvalla kielenosaamisella on näköjään myös miinuspuolensa.) Tänä keväänä sainkin käsiini enimmäkseen pelkkiä englantia opiskelevia tyyppejä tai sitä kieltä äidinkielenään puhuvia. Halleluja sille!
Tammikuun seuraavat kaksi viikkoa olivat käsittämätöntä koulutehtävien hullunmyllyä. Olen käsittänyt, että on tavallista, että lukukauden alussa otetaan rennosti ja herätään sitten siinä hiihtoloman korvilla siihen, että piti olla tehtynä esseitä ja esitelmiä. Ei näin. Ei tällä kertaa. Lukuvuoden ekana päivänä 4 tuntia laskentatoimea ja 2 tuntia ruotsia olikin muuttunut ihan viime tipassa 6 tunniksi laskentatoimea ja 2 tunniksi ruotsia. Kotitehtäviä tuli myös molemmista. Uuden Itä-Suomen yliopiston hienouksia on mm. se, että opiskelijat saavat nauttia esim. 6 tunnista yhtä ainetta samana päivänä, koska kuopiolainen luennoitsija ei luonnollisesti halua matkustaa Joensuuhun ihan joka päivä. Huraa! Kurssi jatkuu, luennoitsija vaihtui, ja nyt kuuntelemme hiuksia haroen joensuulaista luennoitsijaa, joka yrittää selvittää meille suoraan Kuopiosta tullutta materiaalia, jonka kanssa hän ei itse ole aina ihan samaa mieltä. Ootteko koskaan lainanneet jonkun toisen luentomuistiinpanoja ja yrittäneet saada selkoa siitä? Juu... Fiilis on suunnilleen sama siellä luennolla.
Lunta, kylmyyttä ja pimeyttä vihaan nykyään täydellä sydämellä. Muutama vuosi sitten kutsuin vielä itseäni syysihmiseksi ja talvi oli mielestäni esim. hyvä vuodenaika häiden pitoon. Pfft.
Olen päässyt sen vaiheen yli, että melkein itkettää joka kerta, kun pitää mennä ulos. Osaltaan kyseessä lienee karaistuminen ja osaltaan tietysti oikeanlaisen talvivaatetuksen päivittäminen valikoimaan auttaa. Näistä huolimatta edelleen tulee päiviä (yleensä maanantai) jolloin kampukselle pyöräilyn jälkeen olen niin pahalla tuulella, että oksat pois. Jos Suomen ilmasto ei lämpene merkittävästi lähivuosina, niin on todennäköistä, että muutan ulkomaille ihan vaan auringon perässä. Ei ole oikein kärsiä emävitutuksestä 3-4(-5-6) kk vuodessa, kun sen aiheuttajalle ei pysty tekemään mitään. Asennemuutos? En usko. Ei kylmästä voi opetella tykkäämään, jos koko ajan paleltaa.
Joensuun Elli ei tietenkään toiminnallaan paranna tilannetta. Tälläkin hetkellä käyn välillä lämmittämässä sormia kuuman veden alla, jotta voin jatkaa kirjoittamista. Virhelyönneistä huomaa milloin on aika: kun niitä on enemmän kuin oikeita, on aika epäkangistuttaa sormet :P
Jotta lukija (jos sattui pääsemään tänne asti) voi jatkaa seuraavaan etappiinsa vähän paremmalla mielin, pistetään jotain kivuuksia (kiva juttu=kivuus) tänne loppuun.
Kuntoiluinnostus on saanut uutta puhtia joulukuisen hyytyilemisen jälkeen. Uusi saliohjelma on tietty kivaa vaihtelua; samojen juttujen jankkaaminen 4 kk ajan alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Uusi saliohjelmani on myös kovin tehokas, sillä ekan kerran ne tehtyäni en voinut liikkua mihinkään suuntaan mitenkään päin ilman, että johonkin sattui. :) (Kyllä, se on hymyasia.)
Lisäksi uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa ryhmäliikuntatunneille, vaikka pelkäsinkin kuolevani nolosti kesken tunnin. Body Combatiin piti mennä, koska on ollut ikävä taekwondoa. Kokemus oli kuitenkin miellyttävä ja elän ja hengitänkin edelleen. Rankkuustasoa pystyy itse säätelemään jättämällä hyppypotkut niille, joilla niihin voimaa on. Lisäksi jos tuntuu, että kohta pyörtyy, niin ei ole pakko lyödä (mielikuvituksellista) vastustajaa ihan täysillä voimilla, voi hiiata pikkuisen. Ero energiansyönnissä lyönnin ja lyönnin välillä voi muuten olla tosiaan ihan valtava. Tunnin musaraita oli sopivasti aggrepitoinen, joskin välillä mahtipontisuudessaan humoristisuuteen lipsahtava. (Hekottelut loppu lyhyeen, kun piti jatkaa potkimista.) Tunnin pitäjä oli ihan taistelijan näköinen (nainen), eikä ollenkaan cheerleader-lirkuttajatyyppi, mitä pelkäsin etukäteen. Liikkeisiin laitettiin oikeaa taistelua sekä hieman filmaamista, jotta olo oli kuin action-tähdellä. Loistoa! Meen ens viikollakin :)
Kävin myöskin kokeilmeassa flowridea, eli sisäpyöräilyä. Tää kokemus ei ollut ihan BodyCombat huippua, mutta menen kai uudelleen tähänkin ensi viikolla, jos en lähde kotiin veljenpojan synttäreille. Ympäristö oli kuin yökerhossa, jos jätetään peilipallo ja vilkkuvalot pois - hämärää ja musa pauhasi - ja lisätään porrastasot, joilla on pyöriä. Ohjaaja pyöräili ryhmän edessä ja kertoi, että ylämäki, alamäki, ylkämäki, alamäki, yhdessä poljetaan. Toisin sanoen, tiukkaa vastuksia, löysää niitä, tiukkaa, löysää, nyt polje nopeampaa, ja sitten oltiin jossain kynnyksellä (ei selvinnyt mikä kynnys se semmone kynnys oli missä oltiin) kohta ja pian yritettiin polkea seisten. Uu, ja se käsitankokahva (mikä se on) jousti oikealle ja vasemmalle, jotta voitiin pyöräillä myös mutkia. Huoneessa oli myös iso videoscreeni, jossa näki vain kuinka aika kului. Ihmettelin, että eivät olleet siihen heijastaneet jotain kansallispuistomaastoa, jotta voi kuvitella pyöräilevänsä eksoottisissa maisemissa. Pylly puutui ekan vartin jälkeen ja olihan se vähän hupsun oloista, mutta hiki virtasi ja tunsin että reidet teki kunnolla töitä välillä, joten miksipä ei. Viihtyyhän ne jyrsijätkin juoksupyörissä.
Viimeinen lomaviikko meni kv-tuutoroinnin merkeissä. Onneksi siitä on luvassa lohdutuksena hieman rahaa. Kaiken kaikkiaan tuutorointi meni kyllä tällä kertaa ihanan leppoisasti. Ehkä tuutorivastaava on vihdoin kyllästynyt lukemaan minun palautteistani, kuinka toivotonta on yrittää tavata englantia taitamattomille ihan simppeleitä asioita. Ehkä hän on saanut myös lukea tuutoroitavieni palautteista, että eivät tahtoneet saada selvää sepostuksesta, kun se meni niin nopeasti. (Sujuvalla kielenosaamisella on näköjään myös miinuspuolensa.) Tänä keväänä sainkin käsiini enimmäkseen pelkkiä englantia opiskelevia tyyppejä tai sitä kieltä äidinkielenään puhuvia. Halleluja sille!
Tammikuun seuraavat kaksi viikkoa olivat käsittämätöntä koulutehtävien hullunmyllyä. Olen käsittänyt, että on tavallista, että lukukauden alussa otetaan rennosti ja herätään sitten siinä hiihtoloman korvilla siihen, että piti olla tehtynä esseitä ja esitelmiä. Ei näin. Ei tällä kertaa. Lukuvuoden ekana päivänä 4 tuntia laskentatoimea ja 2 tuntia ruotsia olikin muuttunut ihan viime tipassa 6 tunniksi laskentatoimea ja 2 tunniksi ruotsia. Kotitehtäviä tuli myös molemmista. Uuden Itä-Suomen yliopiston hienouksia on mm. se, että opiskelijat saavat nauttia esim. 6 tunnista yhtä ainetta samana päivänä, koska kuopiolainen luennoitsija ei luonnollisesti halua matkustaa Joensuuhun ihan joka päivä. Huraa! Kurssi jatkuu, luennoitsija vaihtui, ja nyt kuuntelemme hiuksia haroen joensuulaista luennoitsijaa, joka yrittää selvittää meille suoraan Kuopiosta tullutta materiaalia, jonka kanssa hän ei itse ole aina ihan samaa mieltä. Ootteko koskaan lainanneet jonkun toisen luentomuistiinpanoja ja yrittäneet saada selkoa siitä? Juu... Fiilis on suunnilleen sama siellä luennolla.
Lunta, kylmyyttä ja pimeyttä vihaan nykyään täydellä sydämellä. Muutama vuosi sitten kutsuin vielä itseäni syysihmiseksi ja talvi oli mielestäni esim. hyvä vuodenaika häiden pitoon. Pfft.
Olen päässyt sen vaiheen yli, että melkein itkettää joka kerta, kun pitää mennä ulos. Osaltaan kyseessä lienee karaistuminen ja osaltaan tietysti oikeanlaisen talvivaatetuksen päivittäminen valikoimaan auttaa. Näistä huolimatta edelleen tulee päiviä (yleensä maanantai) jolloin kampukselle pyöräilyn jälkeen olen niin pahalla tuulella, että oksat pois. Jos Suomen ilmasto ei lämpene merkittävästi lähivuosina, niin on todennäköistä, että muutan ulkomaille ihan vaan auringon perässä. Ei ole oikein kärsiä emävitutuksestä 3-4(-5-6) kk vuodessa, kun sen aiheuttajalle ei pysty tekemään mitään. Asennemuutos? En usko. Ei kylmästä voi opetella tykkäämään, jos koko ajan paleltaa.
Joensuun Elli ei tietenkään toiminnallaan paranna tilannetta. Tälläkin hetkellä käyn välillä lämmittämässä sormia kuuman veden alla, jotta voin jatkaa kirjoittamista. Virhelyönneistä huomaa milloin on aika: kun niitä on enemmän kuin oikeita, on aika epäkangistuttaa sormet :P
Jotta lukija (jos sattui pääsemään tänne asti) voi jatkaa seuraavaan etappiinsa vähän paremmalla mielin, pistetään jotain kivuuksia (kiva juttu=kivuus) tänne loppuun.
Kuntoiluinnostus on saanut uutta puhtia joulukuisen hyytyilemisen jälkeen. Uusi saliohjelma on tietty kivaa vaihtelua; samojen juttujen jankkaaminen 4 kk ajan alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Uusi saliohjelmani on myös kovin tehokas, sillä ekan kerran ne tehtyäni en voinut liikkua mihinkään suuntaan mitenkään päin ilman, että johonkin sattui. :) (Kyllä, se on hymyasia.)
Lisäksi uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa ryhmäliikuntatunneille, vaikka pelkäsinkin kuolevani nolosti kesken tunnin. Body Combatiin piti mennä, koska on ollut ikävä taekwondoa. Kokemus oli kuitenkin miellyttävä ja elän ja hengitänkin edelleen. Rankkuustasoa pystyy itse säätelemään jättämällä hyppypotkut niille, joilla niihin voimaa on. Lisäksi jos tuntuu, että kohta pyörtyy, niin ei ole pakko lyödä (mielikuvituksellista) vastustajaa ihan täysillä voimilla, voi hiiata pikkuisen. Ero energiansyönnissä lyönnin ja lyönnin välillä voi muuten olla tosiaan ihan valtava. Tunnin musaraita oli sopivasti aggrepitoinen, joskin välillä mahtipontisuudessaan humoristisuuteen lipsahtava. (Hekottelut loppu lyhyeen, kun piti jatkaa potkimista.) Tunnin pitäjä oli ihan taistelijan näköinen (nainen), eikä ollenkaan cheerleader-lirkuttajatyyppi, mitä pelkäsin etukäteen. Liikkeisiin laitettiin oikeaa taistelua sekä hieman filmaamista, jotta olo oli kuin action-tähdellä. Loistoa! Meen ens viikollakin :)
Kävin myöskin kokeilmeassa flowridea, eli sisäpyöräilyä. Tää kokemus ei ollut ihan BodyCombat huippua, mutta menen kai uudelleen tähänkin ensi viikolla, jos en lähde kotiin veljenpojan synttäreille. Ympäristö oli kuin yökerhossa, jos jätetään peilipallo ja vilkkuvalot pois - hämärää ja musa pauhasi - ja lisätään porrastasot, joilla on pyöriä. Ohjaaja pyöräili ryhmän edessä ja kertoi, että ylämäki, alamäki, ylkämäki, alamäki, yhdessä poljetaan. Toisin sanoen, tiukkaa vastuksia, löysää niitä, tiukkaa, löysää, nyt polje nopeampaa, ja sitten oltiin jossain kynnyksellä (ei selvinnyt mikä kynnys se semmone kynnys oli missä oltiin) kohta ja pian yritettiin polkea seisten. Uu, ja se käsitankokahva (mikä se on) jousti oikealle ja vasemmalle, jotta voitiin pyöräillä myös mutkia. Huoneessa oli myös iso videoscreeni, jossa näki vain kuinka aika kului. Ihmettelin, että eivät olleet siihen heijastaneet jotain kansallispuistomaastoa, jotta voi kuvitella pyöräilevänsä eksoottisissa maisemissa. Pylly puutui ekan vartin jälkeen ja olihan se vähän hupsun oloista, mutta hiki virtasi ja tunsin että reidet teki kunnolla töitä välillä, joten miksipä ei. Viihtyyhän ne jyrsijätkin juoksupyörissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
