Annie's Blog

Ei ihan shamppanjaa ja vaahtokarkkeja

2011-02-26T07:00:00.005-05:00

Vaan romanttisia komedioita ja leivonnaisia. Tämä oli eilen kehittelemäni suunnitelma, joka lähti siitä, että näin ruokalassa juustokakkua. Alkoi tehdä mieli juustokakkua ja mietin, että osaisinkohan tehdä itse. Päätin, että en, mutta ainahan voin katsoa pakastealtaista. Mietin, että oikeastaan voisin kyllä "leipoa", mutta juustokakkua ei taideta myydä silleen 'tässä jauhot, lisää vesi, paista uunissa'. Oikeastaan mud cake tai joku vastaava kävisi juustokakun tilalle.
Olen kaipaillut elämääni romanttisia komedioita, sillä olen hiusrajaa myöten täynnä muita elokuvia. Erityisesti tsompielokuvat on nyt listan häntäpäässä ja jos joudun lähiaikoina katsomaan mädäntyneitä ihmisiä heilumassa telkkarissa, niin alan murista.
Onko mitään tyttömäisempää kuin "leipoa" ja katsoa romanttisia komedioita? Loistava suunnitelma perjantai-illalle.

Pyörin ympäriinsä Tokamnnilla jonkin aikaa, ennen kuin totesin, että niiltä ei kyllä irtoa mitään kategoriassa 'tässä jauhot, lisää vesi, paista, nami valmis'. Päätin, että olkoon, Fanipalat ajakoot asian.
Kotona valikoin leffaksi Letters to Juliet, koska se oli Makuunin Top 30 listalla. 20 leffaminuutin aikana selvisi, että tässä väen vängällä tehdään sulhosta omiin haaveisiinsa keskittyvää ja morsion toiveet unohtavaa itsekeskeistä tolloa, vaikka mies onkin varmasti noin muuten ihana ja söpö. Sillä vaan on tärkeitä omia unelmia. Epäilen, että kuvioon oli astumassa jostain salaperäinen muukalainen, joka huomioi naisen toiveet paremmin. En tiedä. En jaksanut katsoa. Liian pakotetun oloinen.
Onnekseni perjantaina on katseltavissa Greyn anatomian ja Vampyyripäiväkirjojen uusimmat jaksot. Näiden seurassa sitten koin aikomani naiselliset tunne-elämykset. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ei ihan shamppanjaa ja vaahtokarkkeja, ei edes "leipomuksia" ja romanttisia komedioita, vaan Fanipaloja ja lälly teinisarja.

Elämäni paras vuosi toistaiseksi

2011-01-20T14:04:00.002-05:00

Näin lupasin itselleni rakettien paukkuessa. Nyt sitten oon ihan paineissa, koska en mä odota, että niin vain käy, vaan ajattelen, että itse teen tästä vuodesta sen mitä siitä tulee. Ja nyt tammikuu on jo pitkällä. Ja kaikki on ihan normaalia. Vuoden eka viikko meni lupauksen positiivisuuden harjalla ratsastaen. Tokan viikon halusin tehdä kaiken nopeasti ja jo valmiiksi, koska sitten pääsen tekemään jotain muuta. Ja nyt oon vaan niin, niin, niin väsynyt. Mistä tällainen väsymys edes pöllähti? Haluan omistaa tulevan viikonlopun olemiselle. Voisin luvata korkeintaan laittaa tiistaina tamppaamani matot lattialle. Miksi tollainen pikku juttu pitää suunnitella, eikä voi vaan tehdä heti?? Koska nyt just en jaksa, joten olkoot.
Sain äitiltä paketin postissa. Ihanan raikkaan värinen (violetti - vaalea turkoosi) aluslakana. Äiti ompeli kaks lakanaa yhteen, jotta sain pussimaisen aluslakanan. Tämä vihjeenä muillekin, joilla on tapana pyöriä lakanat irti sängystä.

En ole oikein jaksanut kirjoittaa blogia (siis tätä elämäblogia, kosmetiikkablogi voi oikein hyvin) viime aikoina. Tuntuu, ettei ole mitään sanomisen arvoista. Niinpä lopetan tähän ja menen kastelemaan Tahvo-Einarin. Se on vielä hengissä, mutta vettä se ei ole saanut nyt ehkä kolmeen viikkoon. En mä sitä yritä tappaa; näin vaan aina käy.

Postihommia

2010-10-25T15:54:00.003-04:00

Toistan vielä täällä, vaikka juuri päivitin facebook-statukseni: Tänään leimasin ekat kirjeet Joulupukille. Kiljuin asiasta kovaan ääneen pomohenkilön läsnäollessa. Näin luon fiksua kuvaa itsestäni. Työkavereille sössötin hyvän aikaa, kun eräässä kirjeessa oli semmoisia kissatarroja, että kun katsoi vähän eri suunnasta, niin se kissa vaihtui erilaiseksi kissaksi. Yritän olla vinkaisematta ääneen ihastuksesta ihan jokaisen kissakortin kohdalla. Sisäisesti kuitenkin jokellan.

Kuvittelisin olevani koko postin oudoin lajittelija/leimaaja. Ensinnäkin jaksan joka päivä innostua siitä, kun saa liimata (osoitteenmuutos)tarroja. Tänään jouduin väärälle puolelle töihin ja tarrat jäi miulta liimaamatta, pöh! :D Myöskin koen intoa, kun saan leimasimen käsiini. Tunnen kai heti itseni tärkeäksi. Siinä missä tarrat saa mut tuntemaan itseni pikku lapseksi. :)
Lajittelupuolella jaksan vaahdota siitä, kuinka paljon kivempia Trendit ja Ellet ja Cosmopolitanit on heittää kuin TM:t, Mikrobitit ja Suomen kuvalehdet. Minä koen sisäisesti intoa jokaisen hyllytetyn naistenlehden kohdalla, koska tiedän, kuinka ihanalta tuntuu, kun se tilattu lehti löytyy postilaatikosta, ja luonnollisesti monta lehteä tekee monta ilahtunutta naista. Naistenlehdet on myös usein kiiltäväpintaisempia kuin miestenlehdet. Ja ihan yleisesti vaan nätimpiä. Varoittelin työkavereita, että älkää ihmetelkö, jos keskeneräinen naistenlehtipino katoaa nenän alta. Hymhym. :)

Aku Ankka päivinä jos satun olemaan kuudellatoista yksin, jätän Ankat viimeiseksi, sitten järjestän pinot aakkosjärjestykseen riviin pöydänreunalle, avaan ne kaikki valmiiksi, ja sitten heittelen hyllyihin.
Sanomalehtiä inhoan. Ne on ihan erityisen kuivia. Sen lisäksi, että ne pitää useimmiten jokainen taittaa erikseen ja silti ne ammottaa siellä hyllyssä sitten niin ettei sinne meinaa mahtua muuta.
Kädet tässä hommassa kyllä kuivuu. Voin nykyään tehdä kasvokuorinnan hieromalla sormenpäilläni kasvojani. Kynteni myös katoavat ikään kuin tuuleen. Tämän vuoksi yllätyin, kun olin viikon verran tekokynsillä, ja yksi lähti heti ekana päivänä ja loput pysyi koko viikon ihan kiltisti. Omat kynteni ehtivät myös hieman kasvaa siellä alla, niin että nyt on taas lehtipinoille jotain möyhittävää.

En tiedä meneekö tämä jo liialliseksi paljasteluksi, kun olen työsopimuksessa luvannut olla paljastelematta. Asioita. Vaatteet on pysyneet päällä oikein hyvin. En oikein tiedä missä raja kulkee, vai pitäisikö kaikesta mahdollisesta vaieta, mutta...

Olen yllättynyt siitä kuinka monta erilaista versiota Riihisärkänkadusta voi saada. Olen nähnyt jo ainakin miljoon erilaista kirjoitus- /ajatusvirhettä kyseisen kadun nimestä. Lempparini tähän mennessä on kuitenkin Ka15lakatu. Lollasin kun sen näin.

Vaihdoin pari viikkoa sitten lajittelusta leimaamisen puolelle (eli heittämästä pöytään, nää termit oppii kun ne elää). En ole ehkä koskaan tuntenut itseäni yhtä blondiksi. Unohdan jatkuvasti miten johonkin tiettyyn kirjeeseen piti suhtautua (eli mihin laatikkoon se tulee ja miksi). Kahden viikon jälkeen alkaa jo nolottaa kysellä, mutta se on vaan pakko nielasta, ettei mene postit väärään paikkaan.
Syiksi tähän erityistyhmyyteen ajattelin ehdottaa ensinnäkin sitä, kuinka paljon helpommin opin lukemalla, ja nyt kun ohjeet tulee aina suullisina, niin en saa niitä painettua mieleeni. Todennäköisempää kumminkin lienee se, että mun aivoni haluaisivat tietää, miksi jokin kirje menee minne ja miten sen seuraava käsittelijä siihen suhtautuu. Vähän niiku heittäessä jotkut jakajat haluaa Akunsa kirjehyllyyn, koska isommissa hyllyissä ne tuntuu hukkuvan muun postin joukkoon. Check. Akut pienten hyllyyn.
Nyt kaikki postit vaan katoaa auton perään ja lakkaa olemasta. Niiku mun maailmakäsityksessä.
Tai emt. Ehkä mä vaan oon haistellut liikaa kynsilakkaa.

2010-10-15T12:33:00.002-04:00

Aika vierähti. Juttuja tapahtui.
Kicksin paikka jäi saamatta. Sen sijaan olen ollut töissä postilla jo kuukauden+. Miusta on söpöä, että nelivuotiaana istuin ensin isän lajittelupöydän vieressä katsomassa, kun se latoi lehtiä hyllyyn ja sitten autossa sen mukana ja koska mentiin aika lujaa, niin isot mäet tuntui aina vatsanpohjassa; ja nyt siis ladon itse niitä lehtiä hyllyyn. BTW erityisesti Elloksen markkinointitekniikka on kovin ysikytlukua. Tyrkyn tyrkyn.
Koulunkäynti on ehkä jäänyt vähän kakkoseksi, kun olen yrittänyt totutella tähän uuteen rytmiin. Aluksi lähdin idealla, että pystyn kaikkeen, joten kävin luennoilla ja luin kotona ja kävin töissä ja kuntosalilla ja ryhmäliikunnoissa ja kuvasin meikkivideoita ja siivosin ja sisustin ja... Ja sitten hajosin. On ikävää, että tunnen lusmuilevani, jos en pysty kaikkeen - tai edes puolikkaaseen kaikesta. Mieluummin kuitenkin tunnistan saavuttaneeni rajani ja hiiaan vauhtia, kuin käyn uudelleen läpi viime kevään. Phuuh. Onpa hyvä kirjoittaa tämä näkyviin, koska 'voi elämän kevät' näinhän se on. Anteeksi jos kuulostan kryptiseltä, koen vaan parhaillaan ahaa-elämystä :D (Tästä hienosta mietelmästä huolimatta, aion tehostaa toimintaani ja suunnitella koulutehtäväaikataulun ensi viikoksi. :P)

Huomenna on ainejärjestön vuosijuhlat. Pistin mekon päälle männeellä viikolla, ja se mahtui. Ei se ihan väljä ollut, mutta hällä väliä; se mahtui.
Kävin myös kampaajalla männeellä viikolla ja värjäytin ja leikkautin hiukseni. Luonnollisesti nyt jo kadun ainakin sitä värjäystä, mut ei sille nyt enää mitään voi, kun samalle kampaajalle oon menossa juhlakampaukseen, joten se vois vähän ihmetellä, jos väri on vaihtunut sitten viime näkemän, joten hällä väliä.
Mun näpit muistuttaa uuden työni vuoksi raastinrautoja (kuivat) ja kynnet pysyy sormissa vain hädin tuskin sen matkaa minkä ne on kiinni sormissa (kuivat & jätän jatkuvasti näppini lehtipinojen alle/väliin kuormaa purkaessa). Ei sinne kai kukaan tuu mun sormia kattomaan, joten hällä väliä.
Pukuni on vaaleanpunainen, ja nähdäkseni ainoa kenkävaihtoehtoni on musta, mutta hällä väliä; tällä mentiin viime vuonnakin.
En ole vielä edes suunnitelllut omaa meikkiäni, mutta tällä kertaa oikeasti hällä väliä, voin vaikka kopioida jonkun vanhan videomeikkini lol.
Eilen olin jo lannistua ja suunnittelin kotiin jäämistä.

Ai niin, ulkona on jo lunta. Vähänkö vituttaa! En mä tykkää hikisestä ja ahdistavasta kuumuudestakaan, mutta se ei lähtökohtaisesti vituta mua joka aamu, joten ennemmin kesä ja kuuma kuin talvi ja kylmä. Vittu.

Tokmannin kassalla oli tänään joku nuori mies, jonka äänestä olis voinut arvata sen kakkos- (tai ykkös-) duunin olevan joku yksinäisten naisten kuuman linjan pitäminen.
"Hei."

"Moi."

bliip, bliip, bliip

"Laitanko nää pussiin?"

"Ei tarvi, ne menee ihan noin."
(sisäistä hihittelyä ja silmien pyörittelyä)

Elämä paletilla

2010-08-26T08:11:00.006-04:00

Alkuun päivän merenneitonaama sävy sävyyn paidan ja seinien kanssa :P

Tulin ihan taannoin ulos meikkipussista, eli osa kavereista on tiennyt jo hyvän aikaa, että filmaan meikkivideoita YouTubeen, ja olen niistä täällä blogissakin maininnut, mutta nyt pistin kuvia näkyviin Fesariin ja linkkejä videoihini niihin kuviin. Aion myös ihan pian lopettaa nolostelun siitä filmaamisesta ja hyväksyä tämän ihan täysipainoisena harrastuksena, josta aion kehittää itselleni töitä tulevaisuudessa jollain keinolla.

Viime päivät ovat kuluneet kavereita meikatessa. En enää edes ole pysynyt laskuissa, kuinka monta naamaa on sutieni alla käynyt. Ensimmäistä kertaa toisen ripsiä taivuttaessa pelotti; nyt tiedän etukäteen, ettei se välttämättä ole helppoa, mutta se käy kuitenkin rutiinilla, enkä pelkää enää. Ripsiväri harjautuu kanssa senku suihkii menemään, vaikka ensin tuntui, että eihän sinne toisen ripsien juuriin voi päästä hittokaan. Olen saanut huimasti itseluottamusta meikkaamisen suhteen. Silti tunnustan myös, että suurimman osan toivoisin uudelleen käymään, sillä en ollut kaikkiin lookeihin täysin tyytyväinen. Vieraiden ihmisten väritys ja kasvot kun tuovat yllätyksiä eteen melkein joka kerta. ”Ai näinkö tää väri tällä ihmisellä toimikin, no hitto…” Jos voisin tehdä uudelleen, niin tekisin toisin. Niin.

Kyllä se hieman työstäkin välillä käy. Vaikka meikkaamisesta pidänkin, niin juuri se vahtiminen, että meneekö tää nyt ollenkaan hyvin ja miten mä parannan tai korjaan jonkun tekemäni mokan väsyttää.

Joistakin eriparikulmakarvoista ja huonoista värivalinnoista huolimatta mulla on nyt semmonen tunne, että tästä tämä lähtee. Mä tiedän jo hemmetin paljon, ja mulla on perkeleesti luonnonlahjakkuutta, nyt jonkun tarvitsee vain ottaa mut käyttöönsä ja tehtailla tällä potentiaalilla rahaa. :D En oikein malttaisi odottaa… Tein työhakemuksen Kicksiin ja huomasin, että hakuaikaa oli sen jälkeen jatkettu. Soitin ja tein työpaikan osalta hieman lisätiedusteluja. Mielestäni tuon jatkoajan olisi voinut jättää väliin, johan heillä on minut hakijalistalla. :D :D :D Mitä semmoisista pienistä yksityiskohdista, etten ole koskaan kenenkään ripsiä tai kulmia värjännyt… Piiiikku juttu. Luonnollisesti he mieluiten palkkaisivat oikean kosmetologin. Ehkä sellaisia ei sitten ilmaantunut tyrkylle, kun meitä 40 toiveikasta pitää odotuttaa ylimääräiset 3 viikkoa. Tällä hetkellä mietin, alkaisinko ahdistella myymäläpäällikköä ihan toden teolla, vai yrittäisinkö mieluummin säilyttää kasvoni, jotta voin jatkaa shoppailua Kicksissä vielä senkin jälkeen, kun tämä hakurumba on ohi. Makuuniin haettuani ja hyljeksinnän koettuani taisin vaihtaa Filmtownin asiakkaaksi ;)

Olen ollut kovin pitkään vihainen maailmalle ja pettynyt omiin valintoihini. Edelleen pidän toivottavasti vuoden päästä valmistuvaa graduani lähinnä esineenä, jolla voi korjata keikkuvia pöytiä, mutta luotan silti siihen, että pystyn tällaisella nollamotivaatiollakin graduni tehtailemaan. Saapi nähdä kariseeko tämä fiilis, kun se teksti on oikeasti työn alla. Tämä on nyt kuitenkin saatava pois päiväjärjestyksestä, jotta voin alkaa tehdä jotain hyödyllistä piste Suunnitelmissa siintää joko ammattikoulun kosmetologilinja tai sitten erillinen meikkausiltakoulu, jos saisi töitä tehtäväksi samalla ja jostain sen siihen vaadittavan useamman tonnin rahaa. Kuinkahan monetta kertaa hakkaan päätäni seinään, kun en älynnyt ensin opiskella ammattikoulussa ja vaihtaa sitten vasta yliopistoon, jos mieli vielä teki. Toisaalta.. Kuinka monelle 9,3 keskiarvon ja kolmen ällän kirjoittajalle tulee mieleen jatkaa lukiosta amikseen. Möhehe. Niin.
Pääasia tässä vaiheessa lienee kuitenkin se, että vihdoin minulla on sisälläni varmuus ja tieto siitä, mitä oikeasti haluan tehdä elämässäni. Tai no, johan mä noin 12-vuotiaana haaveilin omasta kosmetiikkaliikkeestä, jossa myytäisiin kaikkia erilaisia merkkejä ja kuinka se laajenisi kompleksiksi – semmoiseksi kauneustavarataloksi ja -hoitolaksi yhtä aikaa ja sitten vähitellen avaisin sellaisia ympäri maailmaa, joten ehkä mun vain piti löytää lapsenmieleni uudelleen. Tällä hetkellä mulle siis kuitenkin riittäisi tuo osapäivätyö Kicksissä. Ei sillä, jos siellä ei onnistu, niin aion hakea jokaiselle muulle kosmetiikkaosastolle Joensuussa. Jos töitä ei irtoa, niin sitten väännän gradua, jotta elämä etenee. En vain malttaisi odottaa. Tapahtuis jo juttuja. Voisin kai mennä työstämään niitä koulujuttuja siis. Mut jos surffailis vielä hetken. *myh myh*

Tässä muuten tekotaiteellisia otoksia huoneestani, jonka maalasin kesänä, jolloin Didon No Angel oli in.

Nannaa

2010-08-03T10:01:00.003-04:00

Tajusin eilen illalla, että olen päivittänyt Facebook-statustani kuutisen kertaa toukokuussa, kerran kesäkuussa, ja heinäkuu jäi väliin kokonaan. :) Liikaa tekemistä, ettei ehdi; vai liian vähän, eli ei mitään statustettavaa?

Pakenin Joensuun ennätyshelteitä äitin ja isän hoteisiin. Olen toki jo uinut tänä kesänä aiemminkin, mutta nyt vasta muistin kuinka mukavaa se onkaan. En oikeastaan pysty kunnolla nauttimaan vedestä ellei se ole tosi lämmintä, koska mun varpaisiin alkaa sattua teini-iän jäädytyshoitojen vuoksi. Nyt lämpötila sitten riitti: +27 astetta C. Pikku tyttönä vietin usein kokonaisia päiviä vedessä, eikä musta näkyny muuta kuin pää silloin, kun nopeasti haukkasin lisää ilmaa ja pylly sitten kun sukelsin takasin pinnan alle.
Heti kotiin saavuttua veljentyttäreni tuli kommentoimaan, kuinka mulla on 'kaunis mekko', 'kivoja helyjä', 'ihanat läpyttimet' ja kaiken lisäksi olin kuulemma vielä 'kaunis'. 4 tunnin autossa muhimisen jälkeen tämä oli nannaa. Ilmastointi toimi normisti suurimman osan matkasta, mutta jossain vaiheessa päätettiin, ettei haluta flunssaa ja pistettiin sitä vähän lämpimämmälle. Aloin pikku hiljaa kärsiä ja yritin muuttaa olosuhteita, jolloin huomasin, että Vilin (kuskin) puolelle puhalsi ihanaa viileää/kylmää, kun taas mun puolella puhalsi lämmintä :P

Isäni on sankarini (vaikka ei osannutkaan korjata Karoliina-nukkea, mikä kyllä pudotti isin jalustalta silloin, mutta pikku hiljaa se on kiivennyt tikkaita ylöspäin). Se vaihtoi mun pyörään satulan, kun entisestä alkoi tulla tanko läpi :D Olishan se vaan ollut hauska näky varmaan jos se oiskin ehtinyt kokonaan siitä satulasta läpi, mut epämukavaakin se ois ollut... Pyörääni on tämän vuoden aikana vaihdettu satula, ketjut ja polkimet; viime vuonna renkaat. Runko on edelleen entinen ja tällä pyörällä olen ajellut 10-vuotiaasta lähtien. Kiesus! Ottaen huomioon, että entinen satula oli 10-vuotiaan pyllylle tarkoitettu, jousittamaton ja pehmusteeton, on tämä uusi satula aikamoista nannaa.

Vanhukset kyytsäsivät mut takaisin Joensuuhun, kun säälivät mua kun oisin joutunut hyppimään junasta bussiin ja bussista junaan ja sitten kävelemään helteessä asemalta kotiin kantamuksineni. Näin ollen sain samalla kyydillä pari uutta mattoa ja pottia ja huonekasvinkin. Unohdin kysyä äitiltä, että mikä kasvi on kyseessä, tai kyl se varmaan sanokin, mutta ois pitänyt kirjottaa ylös. Me ollaan huonekasvin kanssa mittailtu toisiamme tässä nyt pari päivää, ja aletaan kai tottua pikku hiljaa toistemme seuraan. Annoin sille nimeksi Tahvo-Einari, kun sen kutsuminen Kasviksi/Huonekasviksi olis jotenkin persoonatonta musta. Tahvo-Einari ei kuulemma ole kovin vaativa, mikä on hyvä, mutta se ei vielä välttämättä pelasta sitä. Muistan aina kukista puhuttaessa kertoa, että olen tappanut kimpun muovikukkia... Ihan oikeasti. Se vaan tiputteli ne kukat pois :(

Äitini katseli täällä mun kämpässä ympärilleen ja ihan kuulin, kun sen verenpaine alkoi nousta. Siitä huolimatta, että tällä hetkellä normiin verrattuna huoneessani on aika siistiä oikeastaan. Kirjahylly keskellä lattiaa ehkä tietty hämäsi. Se kun oli vielä niin uusi, ettei ollut ehtinyt seinää vasten.
Asuin 18-vuotiaaksi asti tosi pienessä huoneessa, josta muutin tosi pieneen kaksioon, josta muutin soluhuoneeseen, joka oli muistaakseni hitusen alle 7 neliötä, josta toiseen soluhuoneeseen... Nyt tilaa on 30 neliötä, jotka mä olen täyttänyt niin, ettei vapaata tai autiota maastoa juuri ole. Mulle tulee tosi kolkko tunne, jos noin jokainen taso ei pursuile tavaraa.
Olen materialistinen ja tavaraa kertyy, mutta en todellakaan mikään "uuden nuken saanut pikku-Maija on...", joka hylkää vanhan nuken. Tai vielä pahempaa, hylkää uuden nukenkin heti, kun se on vaan kotiin kannettu ja siirtyy haluamaan seuraavaa nukkea. Jos siivoilen jotain laatikkoa tai kaappia oikein perusteellisesti, mulla menee aikaa ihan vaan siihen, että silittelen ihanaa veluuri-huppariani ja pöksyjä, tai testaan jokaista huulipunaa kädenselkään, vaikka olen käyttänyt niistä useimpia jo vuosia jne. kun ihan vaan ihastelen niitä uudelleen tai muistelen milloin ne tuli ostettua tai missä kivoissa tilaisuuksissa mitäkin on päässyt käyttämään. Oliskin jännä nähdä, mitä kaikkea ottaisin kainaloon, jos tulipalo yllättäisi. Palaisin ehkä talon mukana, kun yrittäisin haalia vain kaikki oikein tähdelliset tavarat.

nälkä!

2010-07-10T08:32:00.004-04:00

Olin talvella varma siitä, että musta tulisi loistava California Girl, mutta joudun perumaan puheeni. Talvella kirosin jokaista lumista ja kylmää päivää antaumuksella. Vaikka en nyt kiroilekaan tätä hellettä, niin en mä varsinaisesti toimivaksi ihmiseksi voi itseäni väittää. Oon kohta jo melkein viikon maannut käytännössä koko ajan x-asennossa sängyllä tuulettimen pöristessä yrittäen olla hikoilematta (minä, tuuletin ei hikoile - se on kone). Ehehe, as if.

Joudun korjaamaan useita typoja joka riviltä tällä hetkellä, koska mulla on tekokynnet ja ne ei oikeen tahdo soveltua läppärin näppäimistölle. Tämmöset kynnet hankaloittaa elämää monin tavoin, mutta ne on niin nätit, että ei haittaa. Tai olis jos lakkaukseni ei olisi ollut huonosti suunniteltu niin et tällä hetkellä kynteni näyttää siltä kuin speediä nauttinut sateenkaari olis oksentanut niille.

Yksi hankaluuksista on tiskaaminen. Lautasiin ja harjaan tarttuminen tapahtuu kyllä ihan normitasoisella näppäryydellä, mutta se ajatuskin kaikista niistä pöpöistä, jotka lilluu tiskivedessä, jossa näppejä pitäs uittaa ja näin ollen oikean kynnen ja tekokynnen väliin pääsis ilmakuplien kohdalle sitä vettä muhimaan. Nami-lurps-hurl.
Lämmöstä diggaileva tiskivuori on siis kasvanut rauhassa jo viikon. Itse en ole ollut kyllä kotona vielä viikkoa. Luonnollisesti se, että siellä on kasvanut muitakin kuin itse aiheuttamiani tiskejä hymyilyttää kovasti; erityisesti nyt kun ei ole puhdasta kattilaa, jossa vois tehdä ruokaa; kello on melkein neljä enkä ole syönyt vielä mitään - ja olen yleensä vähänkin nälkäisenä äkäinen. Raur!
Onneksi rakas poikaystäväni, joka on siis vastuussa niistä tiskeistä joita minä en aiheuttanut, keksi asiaan ratkaisun: hanskat! Loistoa! (*tihk tihk* -> sarkasmilammikko)

Puhelimme aiemmin, että jospa muuttaisimme saman katon alle, kunhan mies palaa vaihdostaan. Tämän hetkisten olosuhteiden vuoksi se ei kuitenkaan olisi ehkä ollut fiksuin ratkaisu. Olosuhteet liittyvät mm. minun elämää suurempien ammattikysymysten pohtimiseen, mutta se on jo ihan toinen juttu kokonaan. Muutenkin on varmaan parempi näin, sillä bonuksena Vilin kämppiksellä on kissa, jota pääsee rapsuttelemaan. Nannaa sanon minä! :) Ja eipähän tarvi kihistä, nälkäisenä, toisen tiskeistä :) voi syyttää vain itseään. Mulle jää myös aikaa opetella rakentavampia tapoja riidellä kuin asioiden kasaaminen hatun alle konflikteja välttääkseni kunnes jonain päivänä hattu räjähtää. Tunnistan kyllä tämän huonoksi tavaksi hoitaa asioita, mutta musta on niin tyhmä valittaa pikku asioista, kun sitä on toisen niin ikävä kuunnella, ja ei se mitään kuitenkaan tahallaan tai pahuuttaan tee, ja oikeastaan nää on ihan tyhmiä juttuja muutenkin, ja ihmiset on semmosia kuin ne on eikä niitä edes pitäisi yrittää muuttaa, ja olen varmaan väärässäkin enkä mitenkään ihmeen hyvä ihminen itsekään.

Nyt siis kuitenkin kihnuttamaan paistinpannun kylkeä, jotta voin sitten texmex-salaattia maha täynnä tulla editoimaan tekstistä pahimmat ärtyneisyydet pois. Hyvä ruoka, parempi mieli.

lollasin. Rakentavaa riitelyä olisi sitten varmaan kirjoittaa ajatuksensa blogiin ja pistää toiselle linkki :D

edit: niin... en ole kai väittänyt päässeeni vielä teini-iästä ohi. että jaksankin valittaa ja mouruta. turhautan itseäni - pläää

Maalla ja muualla

2010-05-26T11:49:00.003-04:00

Tällä hetkellä vipellän Lappeenrannan maastossa. Tätä kaupunkia tulee usein kovasti ikävä. Varmasti tulee Jojeakin, kun sieltä poistun pidemmäksi aikaa kuin väliaikaisesti :) Lappeenrannan keskustassa on jotain, mikä ikään kuin ottaa kämmenelleen ja pussaa, kun taas tuntuu, että Joensuun keskusta ennemmin roikottaa niskanahasta. Älkää kysykö mistä tää mielikuva tuli; oon itsekin ymmälläni. Jojesta puuttuu mm. Dinsko, eli laaja valikoima muodikkaita kenkiä hintaan, jonka maksamista voi harkita. Lisäksi tämän kaupungin Kicks myy BeYu-merkkiä (poistui Jojesta jokin aika sitten), joten mulla on nyt vihdoin kunnolla nude huultenrajauskynä, mitä oon etsinyt jo useamman kuukauden.
Osa nostalgisista kaipausfiiliksistäni tulee tosin lähinnä siitä, että kuvittelen, että Lappeenrannassa asiani voisivat olla paremmin. Ei ne ehkä olis, mutta henkinen minäni etsii pakopaikkaa. Samasta syystä ikävöin USA:n vaihtoaikaakin kovasti. Siellä oli silloin parempi olla kuin täällä nyt.

Vanhusten luona oli kiva viihtyä melkein viikko, mutta pari viime päivää menivät niin, että mitään ei tapahtunut. Luin kaksi Sandra Brownin kirjaa ja Weinerinin loppuun sekä yhden Harlekiinin. Onhan siellä piano tietty.

Useat tietää, että mun ja mun aamukahvin väliin ei kannata tulla, jos arvostaa tervettä ruumistaan. Tämä on oikeastaan liioittelua. Sen sijaan pianon ja mun välissä on oikeasti huono paikka. Aina ekana iltana kotikotiin mennessäni piano on ensimmäisenä halauslistalla ja viihdyn sen kanssa useamman tunnin. Vanhemmat katselevat suosiolla telkkariohjelmansa toisessa huoneessa. Jos jostain syystä soittaminen estyy, käyttäydyn kuin kiukutteleva pieni lapsi. Kaikki on huonosti ja mikään ei kelpaa. "Voit soittaa tunnin päästä, kun Kotikatu loppuu." *mutru, tuhahdus, äkäistä askellusta ja ovi pamahtaa kiinni*
Tulen erityisen äkäiseksi siitä, jos joudun tuntemaan syyllisyyttä soittamisestani. Tämä on ongelma silloin, jos talossa on pitkästynyt poikaystävä. Syyllisyydestäni huolimatta pahinta, mitä poikaystävä voi tehdä on ehdottaa, että voisinko mä pitää seuraa sille. Jos en saa rauhassa soittaa pianoani niin paljon kuin haluan olen turkasen huonolla tuulella.
On ehkä pianon syytä sekin, että mulla on huonot suhteet veljeni lapsiin. En ollenkaan suhtaudu hyvin siihen, että pitää odotella soittamatta silloin kun ne ottaa päiväunia tai katsoo videoita. Lisäksi väittäisin, että he saavat multa eniten huomiota, jos lähestyvät koskettimia tahmaisin sormin. Silloin mun äidinvaistot herää. Suojelen pianoani kuin leijonaemo pentujaan.
En mä oikeesti oo näin kamala ihminen, mutta tämä johtuu siitä, että pääsen soittamaan vain silloin tällöin kotona käydessäni. Jos joku haluaa lahjoittaa mulle sähköpianon maailmanrauhan parantamiseksi, niin en kieltäydy.

Vielä niistä lapsista. Oon ehkä ennenkin maininnut blogissanikin, että en ole varsinaisesti lapsirakas tyyppi. Ystäväni taisivat vitsailla jo meidän lukiossa ollessa, että käyttäisivät mua uhkauksena lapsilleen: "jos et nyt ole kunnolla, niin vien sut Annelle hoitoon". Adoptoinnista keskustellessamme kysyin ihan tosissani, että voisinkohan mä adoptoida sit jonku 14- - 15-vuotiaan.
Tiedän, että äitini katselee vierestä ja ihmettelee, miten ketään voi olla kiinnostamatta noin aktiivisesti. Esimerkiksi nyt oli veljentyttö yökylässä parikin yötä ja mä enimmäkseen yritin olla kävelemättä epähuomiossa sen yli. Vastaan sille, jos se jotain kysyy (mikä toi on,miks,kuka sä oot,miks,mitä sä täällä teet,miks,miks,miks...?)
Valitettavasti en aina muista olla vitsailematta. "Mitä sä syöt?" "Kiveä." "Mummi se syö kiveä." Jolloin säikähdän, että on paljon mahdollista, että tyttöraasu menee ja kokeilee itse perässä, miten kivi soveltuu syötäväksi.

Vielä loppuun vois puhua taas kakasta, vaik jääkin sit lukijalle paska mieli. Tänä aamuna heräilin, kun talossa kailotettiin kovaan ääneen, minkä laatusta ja kuinka iso kakka tuli. Tätä piti ihmetellä mummi- sekä vaarivoimin. Itse pakenin tilannetta tyynyn alle, kun en kestänyt ajatella sitä ihmettelyä enää pidempään. Ällöö.
(Tarkennukseksi: kyseessä oli sentään lapsen kakka, etteivät mummi tai vaari toistensa kakkoja ihmetelleet. Ällömpää hei, hyi.)

Mualla - päivät 3 ja 4, sekä yö niiden välillä

2010-05-23T10:31:00.002-04:00

Tänään on päivä neljä, ja ilmeisesti tänään ei tule tapahtumaan yhtikäs mitään. Vanhuksille sunnuntai on lepopäivä, joten mitään pyykkien hakemista (ulkoa, ennen kuin rippaa sadetta) raskaampaa ei tehdä.

Eilen sen sijaan kylvettiin kurkut sekä perunat. Kurkkujen laittamiseen meni ehkä vartti. Sen jälkeen palasin sisälle ja kävin Etono-puikon kanssa läpi kaikki 9 itikanpuremaa kintuissani. On se, kesä se on.

Koska oli lauantai, niin käytiin saunassa. Jälleen. Niin tehdään lauantaina, koska on lauantai. Sillä ei ole mitään väliä, että mökillä oltiin kylvetty myös kahtena edellisenä päivänä. En valita. Rakastan puhtautta. Se on muuten eri asia kuin siisteys, minkä jokainen kämpässäni käynyt voi todistaa. Hiukseni tosin lienevät vähän väsyneet näin intensiiviseen puhtauden ylläpitoon sekä saunan sadan asteen lämpöön.
Päivän liikuntana päätin kävelystää mökillemme. Matka on n. 10 kilometriä ja tie on mutkaista ja mäkistä. Vanhukset menivät jo edellä, ja itse päädyin sitten seisomaan kaksi minuuttia autotallissamme kahden vaiheilla polkupyörää tuijottaen. En epäillyt ettenkö jaksaisi 10 km kävellä, mutta siihen menee niin pitkä aika ja vähemmässäkin pitkästyn omiin ajatuksiini.
Itseeni sisuuntuminen voitti helppouden hakuisuuden ja tunti ja 50 min myöhemmin olin perillä ja mulla oli rakko kantapään sivussa. Rikastuin myöskin 10 senttiä matkalla, kun löysin bussipysäkiltä kolikon. Tien sivussa olleen sukkaparin jätin omistajalleen noukittavaksi takaisin talteen. Pääni sisuksiin kyllästyin noin tunnin tallustamisen jälkeen, joten soitin sisarelleni, jonka kanssa höpöttäessä seuraava puolituntinen meni paljon letkeämmin :) Loput matkasta hölkkäsin, joten päämäärässäni näytin siltä, kuin olisin raskastakin liikuntaa harrastanut. Pitkille kävelylenkeille tarvisi kyllä mielellään olla seuraa.

Haetaan semipuheliasta, mutta myös kuuntelemiseen kykenevää miestä tai naista Joensuun tai Savitaipaleen alueelta (tai molemmilta). Kävelyvauhtisi saisi olla jotain 4,5 - 7 km/h väliltä; toivon joustavuutta fiiliksen mukaan. Kissoista pitämisestä saa plussaa, mutta se ei ole pakollista.

Yöllä.
Välillä vanhemmat jaksavat yllättää. Meillä on kotona käyty menneisyydessä taisteluita siitä, milloin ja mihin saan mennä, kuten varmaan jokaisen teinin kotona. Vanhemmilleni kirkonkylässä käyminen on rasittavaa, vaikka matkaa on vain 13 km ja hevosilla pääsee vartissa. Savitaipale on kuitenkin aika kuollut mesta, joten pitäisi päästä Lappeenrantaan asti. Sinne on pidempi matka ja bensa on kallista ja ainako pitää olla menossa ja är ja mur ja tuhah-tuhah. Joten kun mieleni teki siskon kanssa laulamaan karaokea, niin saunassa ollessa pohdiskelin asian puhki ja päätin etten edes jaksa sitä verbaalista ja mentaalista paheksuntaa, mikä menemistä varten pitää käydä läpi. Istahdin sohvalle lukemaan kirjaa (Jennifer Weiner, check her out, she writes amazing) ja kohta äiti kysyi, että enkös mie mihinkään mene illalla rilluttelemaan. *pölhöilme*. Lähdin kymmenen tienoilla ajelemaan kohti Lappeenrantaa.

Karaoke on kumma ilmiö. Sitä tekee hirmusti mieli tehdä, mutta se pelottaa ihan vietävästi - siitä huolimatta, että en varmasti ole laulajakaartin huonoimmasta päästä, on mulla ihan valtavat suorituspaineet karaoken osalta. Hermostun niin kovasti, että mitä lähemmäs oma vuoro tulee, niin sitä enemmän tutisuttaa ja vessattaa ja pöytäseurueen kanssa keskusteleminenkin alkaa tökkiä. Pienellä lavantapaisella seisoessa mie tärisen välillä niin paljon, että mietin että huomaako yleisö, että mulla tahtoo polvet pettää... joskus myös pakaralihas tärisee ongelmallisesti :D Kukaan ei kuitenkaan edes yleisössä katso minuun päinkään, suurin osa porukasta on vieläpä ihan jurrissa ja minä kuitenkin tiedän osaavani laulaa ihan nuotin mukaan, joten syytä ei pitäisi olla jänskätä niin paljon. Taidankin alkaa aktiiviset karaokelaulajaiset, ja katson, että pääseekö tästä tunteesta vaikka eroon. Alan käydä Haarikassa niin usein, että kanta-asiakkaat kyllästyvät :P ja henkilökunta tietty kanssa :P Mun pitää vaan huolehtia kunnon nesteytyksestä kuivumisen välttämiseksi, sillä joudun oikeasti aina hermostuessani juoksemaan vessassa ihan tajuttoman usein.

Oon myös pitkään ollut sitä mieltä, että karaokelaitteissa on jotain sellaista, joka saa laulajan kuulostamaan huonolta taitotasosta huolimatta. Joudun kuitenkin ehkä analysoimaan tämän mielipiteen uudelleen, sillä eilinen laulu kuulosti ihan mukiinmenevältä. Saattaa olla, että olen parantunut laulajana, tai sitten kyse on vetäjän vaihtumisesta.
Vessassa sain palautetta laulustani: "vitsi, sie olit iha ku joku ameriikan maaria käärei".

Neljän jälkeen aamulla lähdin ajelemaan kotia kohti, ja vaikka vannon, että olin hereillä ja silmät auki koko matkan, niin kumman äkkiä se matka tuntui menevän.

fiiliksissä tällä hetkellä: <3 pannukahvi

Maalla - 2. päivä

2010-05-21T15:13:00.002-04:00

Talviturkki jäi eilen illalla 22 asteiseen veteen mökkilaiturimme päässä. Vesi on tänä vuonna korkealla, koska talvella oli paljon lunta. Mistä sitä lunta oikein tuli niin paljon? Taivaalta, kuulemma.
Meidän mökki on poikkeuksellisen matalan järven, Mämjärven, tuttavallisemmin Mämmin, rannalla. Tai en mä oikeasti tiedä onko se poikkeuksellista, mutta enpä oo toisaalta koskaan muullon uinut semmosessa järvessä, missä voi kävellä n. 1/3 järven halkaisijasta kohti vastarantaa ja vielä yltää jalat pohjaan. Niin ja siis pää pinnalle. Ja siis yhtäaikaa.
Bonuksena voisin mainita, että vesi on niin kirkasta, että jos kelluu silleen, että nenä on pinnan alla, mutta silmät yllä, niin pystyy näkemään järven pohjaan vielä siellä syvälläkin, jos vesi ei väreile. Voi ihailla sitä mutaista pohjaa, johon ei halua varpaitaan laskea. En tajua, miten jaksoin pienenä sukellella monta tuntia, kun ei siellä pohjalla ne maisemat tosiaan pahemmin vaihtele.

Tänään oli ohjelmassa pölkkyjen halkomista. Minä ja kohta 75 vuotta täyttävä isäni hikoilimme semmoisten valtavien pökkylöiden kanssa. Isäni tosin teki raskaimman halkomisen, totta kai. Joudun kai tunnustamaan, etten oikeasti edes koskenut kirveeseen, että hikoiluni johtui enimmälti läkättävästä auringosta, ja että kaloreita ei tossa mun halkomisessa pahemmin kulunut ja ainoa paikka mikä kipeytyi rehkimisessä oli peukalo... en kyllä käsitä, sillä sitä halkomakonetta käytettiin etusormella - hmm... Jos silti joskus lapsia saan, niin muistan sitten kuitenkin kertoa niille vain, kuinka äiti rehki pieniksi kalikoiksi semmoisia puupölkkyjä, joita jaksoi juuri ja juuri nostaa, että turha on kuulkaa valittaa.

Ja kuvassa nähtävä halkomismeikkihän syntyy Cover Girlin Drama Eyes nelikolla xD (nelikko = semmonen luomiväripaletti, jossa on 4 eri väriä)

Sitä kummasti oppii kuulemaan vanhempiensa neuvot ja mielipiteet päässään, vaikka ne istuisivatkin vieressä ihan hiljaa. Äidin kanssa käytiin saunassa ja mie väänsin hiukset suojaan vanhan t-paidan sisään. Äiti ei sanonut mitään, mutta tiesin, että se tuhahti mielessään "rätti päässä, pyh". Äidin mielestä sillä rätillä ei ole mitään virkaa. Ei se aina oikeen tahdo ymmärtää edes hoitoaineen funktiota. Sen hiukset kun on parhaimmillaan, kun vähän jotain vedellä laimennettua shampoota vaahdottaa niissä ja sitten järvivedellä huuhtelee. :) Eilen illalla se nosti jonkun valehtelematta 10 vuotta vanhan hoitoaineen pukuhuoneen hyllyltä, että "tässä kokeile tätä jos se ei kelpaa se turkasen kuumaksi muhinut litku siinä saunan korissa".
Tiedän, että itse ammun aina tilanteen salliessa yli siihen toiseen suuntaan kauneustuotteiden kanssa, eli puteleita on mukana muovikassillinen niin että suunnilleen jokaiselle varpaalle löytyy tarpeen ja fiiliksen mukaan oma tuote. Onneksi kuitenkin äipän kanssa molemmat vaan rauhallisesti ilmaisemme eriävät mielipiteemme, tai sitten emme, kyllähän me jo toisemme ajatukset tunnemme, ja sitten jatkamme toimiamme kuten aiemmin aioimme.

Maalla - 1. vuorokausi

2010-05-20T09:30:00.002-04:00

Olen siis kotona Heitsassa talossa, jonka tajusin olevan itseasiassa aika ruma, kun otin siitä kuvia jollakin visiitillä. Ei sitä tosin osaa ajatella niin että "mun koti on ruma". Se on koti ja aina se on ollut tämän näköinen ja täällä on itketty ja naurettu ja piste.
Uutuutena koppasin mukaan mokkulan Joensuusta. Kokeillaan, että onko mahdollista saada tänne keskelle metsää nykyaikaa. Nykyaika toimii hiiiiiiitaaaaaaaaassssti, epävarmasti ja pätkien, mutta on se aika ajoin mahdollista. Tosin näillä näkymin vain yhdessä huoneessa :D Tää on ihan hyvä. Tarpeelliset asiat saa hoidettua, mutta ei tule suotta istuttua ruudun ääressä kalpeilemassa. Sen sijaan voi nauttia ihosyöpä-ryppy-säteistä tuolla ulkona. Aurinkovoiteet on viety mökille, eihän täällä kotona aurinko oikeasti paista. On vain valoisaa. *sarkasminaama*

Olen kärsinyt hienoisesti univaikeuksista (muun muassa) viime aikoina. Toukokuun aikana olen viettänyt kaksi yötä pitäen silmiä kiinni parin tunnin ajan ennen kuin nousin, siis nukkumatta oikeasti ollenkaan. Yhtenä yönä nukuin ehkä 2,5 tuntia, joten en ollut ihan helmenä senkään päivän aikana. Nukuin ma-ti 6 tuntia välillä 08-14, ti-ke yritin saada unta ehkä 2 tuntia aktiivisesti ja 5 tuntia epäaktiivisesti (kuuntelin musaa ja katselin elokuvia) ke saavuin ja uni tuli sitten klo 23 ja tänään heräsin klo 14. Bueno. Tarkoittaa sitä, että tänä iltana ei nukuta ellen käy äidin lääkekaapilla. En oikeastaan pidä uni-/nukahtamislääkkeistä, kun sen kerran kun mulle niitä määrättiin pari vuotta sitten, tuntui vaan, että hengitän ulos enkä hengitäkään sisään, joten en uskaltanut nukahtaa. Mieli otti siis ylivallan lääkkeen vaikutuksesta ja valvoin niistä huolimatta jotta voin vahtia että hengitän :P

Ajattelin elää tämän viikon täällä todellisuudesta irrallaan, vaikka netti onkin nyt käytössä, mikä tarkoittaa sitä, että todellisuuteen pääsisi kyllä halutessaan käsiksi x) Tekee varmaan ihan hyvää vaivaiselle mielelleni. Lisäksi möyrin mullassa ja teen muita "maalla"-juttuja. Tänään istutettiin (äiti korjaa, että kylvämistä se oli eikä istuttamista, öö, poteito potaato for me) salaatit, porkkanat ja herneet, ja täytyy sanoa, että oli kuin 'kala kuivalla maalla'/'anne pellolla' -olo. Onnistuihan se, mutta ehkä tämä onkin niin päin, että olen elänyt Joensuussa todellisuudesta irrallaan. Koska onko muka mitään todellisempaa kuin multaa varapiden välissä.. nilkkohin asti :)

Mun persoonallisuuden voi ehkä tiivistää tähän herneiden kylvöprosessiin. Pussissa sanotaan, että 3-5 cm välein, toisessa pussissa, että 5-8 cm välein, joten mie seison kuvitteellisesti sormi suussa (koska oikeasti sormessa oli multaa joten sitä ei voinut pistää suuhun) miettien, että mitä nyt. Loogisesti niitä pitää siis tulla 5cm välein, kun se on yhteinen luku molemmille pusseille. Äiti kuitenkin ohjeistaa, että pistä 3cm välein kun niitä riittää ja niistä sitten itää ne mitkä itää. Nämä pyöreät pirulaiset eivät kuitenkaan suostu putoamaan n. 3cm välein vaan kierivät minne haluavat siinä vaossan. Joudunkin asettamaan jokaisen herneen omalle paikalleen. Siirtämään ne, jotka menvät väärään kohtaan ja erottamaan ne, jotka yrittävät kaverin kanssa samaan kohtaan. Viivottimen kanssa en onneksi ollut liikkeellä, että kyllä sinne vähän epätasaisia välimatkoja pääsi. Ehkä se ei haittaa :D

Joensuussa pyöriessä jää kaipaamaan sitä, kun voi nauraa kaksinkerroin semmoisille asioille, kuten 'paska'. Kakkakaivo pitää täällä tyhjennyttää erikseen, ja se on aika kallis lasku, joten eilen illalla mietittiin, että miten tässä voisi säästää. (Äidin välihuomautus: "yksi likakaivon tyhjennys markoissa [lol, markoissa, mitä ne on, no se on se valuutta mikä varmaan otetaan uudestaan käyttöön sitten kun joudutaan pelastamaan muitakin eurovaltioita] maksaa 840 mk") Ratkaisuna lienee, että pistetään orsi naapurin metsään (omaa ei ole) ja ei kerrota kenellekään, miksi juoksennellaan sitten aina välillä Aku Ankkojen ja vessapaperin kanssa tuonne kukkulan taakse... Vaikka onhan tämä yhdistelmä aika paljastava jo itsessään.

pat pat lol

2010-05-08T10:24:00.003-04:00

Viime aikoina ei ole ollut sellaista kirjoitettavaa, mitä haluaisin jakaa maailman kanssa, koska hyvää oloa en niillä teksteillä ainakaan levittäisi, mutta jaanpa nyt tämänkin blondihetken kanssanne :)

Sain synttärilahjaksi jo aikoja sitten sähköhammasharjan. Hampaat pestyäni irroitan pään varresta ja huuhtelen sen harjapään. No... Ajatuksissani sitten tempaisin harjan suustani sammuttamatta sitä ja työnsin hanan alle huuhdellakseni.
Saman tien säikähdin puolikuoliaaksi, kun siinähän on virtaa ja voinhan saada sähköiskun, kun pistän sen veden alle ja kun se on vielä päälläkin...
Niinpä... Suunihan on luonnollisesti rutikuiva, kun työnnän sinne hammasharjan ja muutenkin se on varmasti tehty hengenvaaralliseksi laitteeksi.

Gnaaaaaa.

Ei liene mitenkään ihmeellistä, että viime aikoina olen ollut aivan varma siitä, ettei graduni voi mitenkään valmistua, kun olen yksinkertaisesti liian tyhmä sellaisen kirjoittamiseen.

Suurten uutisten laskeuma

2010-03-19T16:02:00.002-04:00

Eli se kun sitten se ydinvoimala on räjähtänyt niin se laskeuma jää. Vai eiks se niin menny? Jos ei, niin oikaskaa, niin saadaan taas hyvä blondihetki, josta voi kertoa myöhemmin.

Tähän väliin lisää blondihetkiä:
Mulla on kuntosalilla käydessä semmoset lappuset, joista voin katsoa, että mikä liike ja laite ja kuinka monta painoa seuraavaksi. Esim. "Hauiskäännöt käsipainoilla seisten"... Niin... mitenköhän mun nyt pitää seisoa niillä käsipainoilla? I'z not even kidding. Mut kyllä se lamppu siitä sytty ihan hetikohta.

Juteltiin humpan kahvilassa mun mustakeltaisesta kaulaliinasta. Tyyppi: "Kas, Saipan värit? Sitäkö sie kannatat?" (tjsp) Mie: "No en mä oikeestaan oo lätkästä kiinnostunut, mut jos mun joku maajoukkue pitäs valita, niin Saipa se olis." En tietenkään tajunnut taas vähään aikaan miksi porukka repesi, mutta se kai liittyy jotenkin siihen, että mun päätelmä 'Saipa pelaa Suomessa, Suomi on maa, Saipa on joukkue -> maajoukkue' meni pieleen.

Edelliseen hieman liittyen: jos ihminen voi tyhmetä vanhetessaan, niin se on ehkä päässyt tapauksessani tapahtumaan. Blondihetket kunniaan. Vaihtoehtoisesti olen nykyään niin itsevarma (lol), että voin vain nauraa tyhmyydelleni vapaasti, siinä missä ennen tuommoinen piti pikaisesti lakaista maton alle.
Olen nykyään tyhmempi kuin ennen myös sen takia, etten osaa puhua mistään muusta kuin meikeistä. Opettelin juuri asiakkuus ja sidosryhmäsuhteiden tenttimateriaalia havainnoillistamalla luentodioja itselleni meikkiesimerkkien kautta. Uskollisuusohjelmat: no se on sitä kun mulla on Kicksin klubikortti. Ohjelman heikkoutena voi olla, että asiakkaalle ei välttämättä tarjota mitään, millä olisi hänelle arvoa; se on sitä, kun siinä Kicksin lehdessä on Diorin meikkivoide tarjouksessa, kun en mä kuitenkaan pysty mitään Dioria ostamaan.

Nyt siis kuitenkin siihen alussa mainittuun laskeumaan. Se on tää vauvalaskeuma edelleen. Kovasti olen miettinyt elämääni PMSsäni kourissa kieriessäni.
Kun mikään ei kiinnosta. Tässä on jo parisen vuotta mennyt ilman minkäänmoista opiskelumotivaatiota, mutta nyt alkaa terva jo juuttua kurkkuun juodessa. Mulle on tullut erittäin selväksi, että englannin kielen opinnoista maisteritasoisesti ei ole miulle mitään hyötyä loppuelämäni aikana. En kuitenkaan aio enää vaihtaa pääainetta vaan teen tutkintoni loppuun mahdollisimman pian ja vähällä vaivalla. Jää sitten edes joku paperi vastineeksi niistä rahoista, joita Suomen valtio sekä vanhempani ovat minuun syytäneet jo viisi vuotta.
Mulla on oikeasti ihan hirveän huono omatunto sen vuoksi, että tässä on nyt mennyt paljon rahaa hukkaan. Rahan lisäksi hukkaan on mennyt monta vuotta elämää. Kumpaakaan ei saa enää takaisin.
Epäonnistujafiilikset lisääntyy, kun mietin vielä, että voisivatpa vanhempani olla ylpeitä minusta. En vaan oikein näe, miksi olisivat. Toistaiseksi voivat vielä kertoa naapurille, että "siel se meijän tyttö on vieläkii, yliopistoa käy". Parin vuoden kuluttua voidaan sitten kääntää puheenaiheet sievästi muihin juttuihin, ettei tarvitse sanoa "tuota kyllä, kyllähän se maisteri on, mutta Ostolan kassalla nykyään - mut onha se kiva ku se asuu taas kotona, ku miul oli sitä nii ikävä ku se oli siellä Joensuussa".
huhhuh
Ehkä mä vähän liiottelin. En mä varmaan takas Savikselle kuitenkaan päädy...

Nämä iloiset tulevaisuudennäkymät saa mut haluamaan pistää koko elämäni uusiksi. Out with the old, in with the new. Menisin töihin. Muuttaisin pois Joensuusta. Elämässäni olisi muutakin sisältöä kuin se minkä nettijohdon välityksellä saa. Välillä tuntuu, että elän ja hengitän nykyään vain puoliksi. Ilmeisesti kuitenkin jokainen mennyt päivä on hengitetty kokonaan, sillä otsassani on ryppy. Oon 24 ja siinä on ryppy. Vanheneminen ei ois ees varmaan paha asia, jos tuntuis et on tehnyt joskus jotain. Nyt pelkään, että vuodet loppuu kesken ennen kuin ehdin nauttia mistään.

Jos alan siis yhtäkkiä käyttäytyä kuin jokainen päivä olisi viimeiseni, niin tiedätte miksi.

Pelkoahdistushiki ja hyperventilaatio

2010-03-08T17:15:00.005-05:00

Olisikohan seuraava tekstinpätkä viikon vai kaksi jo vanha. Se odotteli tuolla muokkailua ja sitä että kaikki vauvat on varmasti ulkona pussista. (Sentään käänsin tuon englanninkielisyyden enkä vain kirjoittanut sitä englanniksi, mutta "huoh" nyt silti.)

Onnistuin vahingossa kääntämään vuorokausirytmini viime viikon aikana päälaelleen. Menin nukkumaan joskus aamuneljän ja seitsemän välillä ja heräsin kolmeltä päivällä. Payback is a bitch as they say. Maanantai aamujani ihastuttaa klo 8 ruotsin kurssi. Yritin käydä nukkumaan (jo) yhdeltä yöllä, mutta kääntelin ja vääntelin ja kävin vessassa ja kääntelin ja vääntelin ja join vettä ja kääntelin ja vääntelin ja kävin vessassa. Viimeisen kerran katsoin kelloa puoli viisi; näin ollen raahustin ruotsin tunnille sinne sopivassa tokkurassa (kurssi on vähän vähemmän kivulias jos on puoliunessa tunnin aikana) 2,5 tunnin yöunien jälkeen.

Jos minimalistiset yöunet eivät saaneet päätä pehmoiseksi, niin satuin vielä aamulla katsomaan vastauksen viestiin, jossa olin kysellyt vanhalta tutulta kuulumisia. Niin hyvin kuulosti menevän, että oikeasti hymyilin pöhkösti lukiessani, mutta sitten meinasin tipahtaa penkiltä, kun luin vauvauutisista. Ei sillä, että tunne olisi uusi, sillä samoja olin saanut kuulla toiselta ystävältä vain viikkoa tai paria aiemmin. Tämä jälkimmäinen ystävä on kahdesta maailman parhaasta ystävästäni toinen, ja sen kanssa väännettiin nuorena briljantit hiekkakakut ja muutkin hiekkaruuat. Yhdessä kasvamisen vuoksi kaiketi on sitten sitäkin hurjempaa kuulla ne vauvauutiset. Onneksi olin valmiiks pitkällään kun se soitti, muuten oisin taatusti tipahtanut tuolilta. Ystäväni on nyt peruuttamattomasti ylittänyt teini-iän, kun siitä tulee äiti. Minä... onnellisesti vielä kypsymätön ja lapsellinen.

Nyt muuten sit odottelen sitä (ei kahta ilman) kolmatta. :)

Molempien "tiedonantojen" jälkeen olen viettänyt päivän "maailma on muuttunut" tunnelmissa. Luonnollisesti olen nyt mietiskellyt, miksi nää vauvauutiset on vaikuttaneet muhun niin vahvasti. Ystäviäni on kuitenkin menossa naimisiinkin, mutta maailmani ei ole sen vuoksi pyörähtänyt ylimääräistä kierrosta sekoittaeni päätäni. Ei sillä, olin ihan pöhkön onnellinen myös yhden ystäväni (se toinen paras ystäväni maailmassa) naimakauppojen julistamisen johdosta. :) Taisin soittaa kaikille tuntemilleni ihmisille, vaikka he eivät olisi edes tunteneet morsiusparia lol.

Niin miksi?
- Vauvat on ikuisia. Niistä ei voi ottaa avioeroa. Enkä nyt ollenkaan sano, että en uskoisi ystäväni avioliiton kestävän ikuisesti, mutta totuus on, että sellaisen voi lopettaa papereita kirjoittamalla. Jos pystyy lopettamaan vauvan, niin jotain on mennyt kovasti väärin.
- Vauva on uusi ihminen. Siitä tulee oma henkilönsä ja oma persoonansa, jollaista ei vielä ole tässä maailmassa.
- Vauva on vastuuden huipentuma ja ei auta kuin sitoutua sen vastuun hoitamiseen 18 vuodeksi. Voihan tämän homman huonosti ja vastuuttomastikin hoitaa, mutta se ei nyt liity asiaan.

Ja sitten myös siksi, että kaikenlainen sitoutuminen ja vapauden rajoittaminen on minulle kauhistus. Enhän ole vielä edes ehtinyt elämään. (Se, että elämä loppuu, kun saa lapsen on vain henkilökohtainen mielipide. U people know I hate kids.) Mitä jos minun maailmassani yhtäkkiä olisi jotain jota ei voi paeta ja jonka osalta ei voi muuttaa suunnitelmia mielen mukaan? Pelkoahdistushiki ja hyperventilaatio.

Kun on kasvettu yhdessä ja ollaan samanikäisiä, niin miellän itseni helposti näiden ihmisten sijalle, mutta totuus on, että meidän elämät ja unelmat on aivan eri paikoissa ja eri vaiheissa ja.. no yleensäki eri juttuja.

Vauvakauhuni yli onneksi menee myötäinnostukseni ja iloni ystävieni puolesta.

Itse voisin ehkä olla valmis ottamaan kissan. :)

Tauon aikana tapahtunutta

2010-01-31T13:44:00.004-05:00

Olenpas taas hyvällä tuulella blogia kirjoittaessani. (En!) Anteeksi lukijani, jotka joudutte sivustakärsimään maailmantuskiani. Väsyttää vaan niin hirveen kauheen kamalasti. On väsyttänyt jo monta viikkoa.
Viimeinen lomaviikko meni kv-tuutoroinnin merkeissä. Onneksi siitä on luvassa lohdutuksena hieman rahaa. Kaiken kaikkiaan tuutorointi meni kyllä tällä kertaa ihanan leppoisasti. Ehkä tuutorivastaava on vihdoin kyllästynyt lukemaan minun palautteistani, kuinka toivotonta on yrittää tavata englantia taitamattomille ihan simppeleitä asioita. Ehkä hän on saanut myös lukea tuutoroitavieni palautteista, että eivät tahtoneet saada selvää sepostuksesta, kun se meni niin nopeasti. (Sujuvalla kielenosaamisella on näköjään myös miinuspuolensa.) Tänä keväänä sainkin käsiini enimmäkseen pelkkiä englantia opiskelevia tyyppejä tai sitä kieltä äidinkielenään puhuvia. Halleluja sille!

Tammikuun seuraavat kaksi viikkoa olivat käsittämätöntä koulutehtävien hullunmyllyä. Olen käsittänyt, että on tavallista, että lukukauden alussa otetaan rennosti ja herätään sitten siinä hiihtoloman korvilla siihen, että piti olla tehtynä esseitä ja esitelmiä. Ei näin. Ei tällä kertaa. Lukuvuoden ekana päivänä 4 tuntia laskentatoimea ja 2 tuntia ruotsia olikin muuttunut ihan viime tipassa 6 tunniksi laskentatoimea ja 2 tunniksi ruotsia. Kotitehtäviä tuli myös molemmista. Uuden Itä-Suomen yliopiston hienouksia on mm. se, että opiskelijat saavat nauttia esim. 6 tunnista yhtä ainetta samana päivänä, koska kuopiolainen luennoitsija ei luonnollisesti halua matkustaa Joensuuhun ihan joka päivä. Huraa! Kurssi jatkuu, luennoitsija vaihtui, ja nyt kuuntelemme hiuksia haroen joensuulaista luennoitsijaa, joka yrittää selvittää meille suoraan Kuopiosta tullutta materiaalia, jonka kanssa hän ei itse ole aina ihan samaa mieltä. Ootteko koskaan lainanneet jonkun toisen luentomuistiinpanoja ja yrittäneet saada selkoa siitä? Juu... Fiilis on suunnilleen sama siellä luennolla.

Lunta, kylmyyttä ja pimeyttä vihaan nykyään täydellä sydämellä. Muutama vuosi sitten kutsuin vielä itseäni syysihmiseksi ja talvi oli mielestäni esim. hyvä vuodenaika häiden pitoon. Pfft.
Olen päässyt sen vaiheen yli, että melkein itkettää joka kerta, kun pitää mennä ulos. Osaltaan kyseessä lienee karaistuminen ja osaltaan tietysti oikeanlaisen talvivaatetuksen päivittäminen valikoimaan auttaa. Näistä huolimatta edelleen tulee päiviä (yleensä maanantai) jolloin kampukselle pyöräilyn jälkeen olen niin pahalla tuulella, että oksat pois. Jos Suomen ilmasto ei lämpene merkittävästi lähivuosina, niin on todennäköistä, että muutan ulkomaille ihan vaan auringon perässä. Ei ole oikein kärsiä emävitutuksestä 3-4(-5-6) kk vuodessa, kun sen aiheuttajalle ei pysty tekemään mitään. Asennemuutos? En usko. Ei kylmästä voi opetella tykkäämään, jos koko ajan paleltaa.
Joensuun Elli ei tietenkään toiminnallaan paranna tilannetta. Tälläkin hetkellä käyn välillä lämmittämässä sormia kuuman veden alla, jotta voin jatkaa kirjoittamista. Virhelyönneistä huomaa milloin on aika: kun niitä on enemmän kuin oikeita, on aika epäkangistuttaa sormet :P

Jotta lukija (jos sattui pääsemään tänne asti) voi jatkaa seuraavaan etappiinsa vähän paremmalla mielin, pistetään jotain kivuuksia (kiva juttu=kivuus) tänne loppuun.
Kuntoiluinnostus on saanut uutta puhtia joulukuisen hyytyilemisen jälkeen. Uusi saliohjelma on tietty kivaa vaihtelua; samojen juttujen jankkaaminen 4 kk ajan alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Uusi saliohjelmani on myös kovin tehokas, sillä ekan kerran ne tehtyäni en voinut liikkua mihinkään suuntaan mitenkään päin ilman, että johonkin sattui. :) (Kyllä, se on hymyasia.)
Lisäksi uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa ryhmäliikuntatunneille, vaikka pelkäsinkin kuolevani nolosti kesken tunnin. Body Combatiin piti mennä, koska on ollut ikävä taekwondoa. Kokemus oli kuitenkin miellyttävä ja elän ja hengitänkin edelleen. Rankkuustasoa pystyy itse säätelemään jättämällä hyppypotkut niille, joilla niihin voimaa on. Lisäksi jos tuntuu, että kohta pyörtyy, niin ei ole pakko lyödä (mielikuvituksellista) vastustajaa ihan täysillä voimilla, voi hiiata pikkuisen. Ero energiansyönnissä lyönnin ja lyönnin välillä voi muuten olla tosiaan ihan valtava. Tunnin musaraita oli sopivasti aggrepitoinen, joskin välillä mahtipontisuudessaan humoristisuuteen lipsahtava. (Hekottelut loppu lyhyeen, kun piti jatkaa potkimista.) Tunnin pitäjä oli ihan taistelijan näköinen (nainen), eikä ollenkaan cheerleader-lirkuttajatyyppi, mitä pelkäsin etukäteen. Liikkeisiin laitettiin oikeaa taistelua sekä hieman filmaamista, jotta olo oli kuin action-tähdellä. Loistoa! Meen ens viikollakin :)
Kävin myöskin kokeilmeassa flowridea, eli sisäpyöräilyä. Tää kokemus ei ollut ihan BodyCombat huippua, mutta menen kai uudelleen tähänkin ensi viikolla, jos en lähde kotiin veljenpojan synttäreille. Ympäristö oli kuin yökerhossa, jos jätetään peilipallo ja vilkkuvalot pois - hämärää ja musa pauhasi - ja lisätään porrastasot, joilla on pyöriä. Ohjaaja pyöräili ryhmän edessä ja kertoi, että ylämäki, alamäki, ylkämäki, alamäki, yhdessä poljetaan. Toisin sanoen, tiukkaa vastuksia, löysää niitä, tiukkaa, löysää, nyt polje nopeampaa, ja sitten oltiin jossain kynnyksellä (ei selvinnyt mikä kynnys se semmone kynnys oli missä oltiin) kohta ja pian yritettiin polkea seisten. Uu, ja se käsitankokahva (mikä se on) jousti oikealle ja vasemmalle, jotta voitiin pyöräillä myös mutkia. Huoneessa oli myös iso videoscreeni, jossa näki vain kuinka aika kului. Ihmettelin, että eivät olleet siihen heijastaneet jotain kansallispuistomaastoa, jotta voi kuvitella pyöräilevänsä eksoottisissa maisemissa. Pylly puutui ekan vartin jälkeen ja olihan se vähän hupsun oloista, mutta hiki virtasi ja tunsin että reidet teki kunnolla töitä välillä, joten miksipä ei. Viihtyyhän ne jyrsijätkin juoksupyörissä.

Strategista, tulevaisuuteen suuntautuvaa suunnittelua

2009-11-20T19:26:00.000-05:00

Huono strategista suunnittelua on juoda neljäsosapannullinen kahvia ennen neljän tunnin tenttiä. Onnekseni sain sen tehtyä kahdessa. Todella huonoksi suunnitteluksi sen tekee se, että olen juossut tällä viikolla muistaakseni yhtä luentoa lukuunottamatta jokaiselta vessaan kesken kaiken. Olisi siis pitänyt tietää paremmin. Aamukahvini ajoittuu juuri sopivasti niin, että puolivälissä kahden tunnin luentoa ei voi enää odottaa - ainakaan sitä toista kokonaista tuntia.

Lisää nesteistä... Alkaa olla se aika kuukaudesta (ei niistä nesteistä, hyi) mutta kun siis keho alkaa kerätä ekstranesteitä itseensä (ei vaan sitä aamukahvia voi sitten imasta, pöh). Näin ollen aamulla herätessä kaksoisleuka on kasvanut, sormukset eivät tuppaa mahtua ja kaiken kaikkiaan olo on plösö. PMS-oireet huomaa myös, kun aamupalaksi suunnitellussa ruisleivässä on keskellä pohjaa pieni homepiste, ja se saa miltei tirskahtamaan itkuun. Miksi? Miksi tässä pitää olla hometta? Onko muka reilua?
Ajattelin mennä katsomaan New Moonin huomenna tai ylihuomenna, mutta en tiedä uskallanko. Itkisin todennäköisesti ekaa kertaa teatterissa vuolaasti useamman kerran. Mutta jaa, ehkä sekin pitää kokea, kunhan muistan laittaa vedenkestävää ripsaria.

Ripsarista kukkaruukkuun... Eikäs, emmie kukista mitään tiedä, mutta meikeistä voin puhua lisääkin. Olen ehkä parisen kuukautta kuvaillut YouTubeen meikkivideoita. Yleensä nolostun, kun joku mainitsee niistä minulle. En oikein tiedä, miksi hävettää. Mietin kun multa kysyttiin harrastuksia johonkin jokin aika sitten, että voiko tähän kirjoittaa, että meikkivideoiden teko. No ei hemmetissä voi. Kauheeta turhastelua semmonen; meikeistä puhuu vaan bimbot, joilla ei oo tarpeeksi aivosoluja, joilla ne vois puhua jostain järkevästä. Asiaa ei auta se, että eräs tuttavani jaksaa käyttää naljailevaa äänensävyä asiasta mainitessaan "ai susta tulee nyt sit kuuluisa varmaan". Tai sitten oma nolosteluni saa minut kuulemaan ne kommentit naljailevina. Oli miten oli.
En usko kuuluisuuden tulevan kohdalleni tällä tavalla (niin, jotain muuta kautta, esimerkiksi 'ensimmäinen käytännössä terve nuori nainen joka kuoli sikainfluenssaan' tai 'kompastui omiin jalkoihinsa ja mursi kaikki luunsa' tms.), mutta mielelläni kyllä puuhailisin meikkien kanssa valmistuttuani. Voisin olla vaikka kansainvälisen kaupan markkinointipäällikkö kosmetiikkayrityksessä :)

Jos oon kirjoittanut seuraavan aiemminkin niin ... älä suotta lue x) Mutta siis olen miettinyt, että yläasteella olin työharjoittelussa kampaamolla, ja lukiossa kävin Yves Rocherin kauneuskeskuksessa. Tätä varten lähdin Savitaipaleen rajojen ulkopuolelle ja otin yhteyttä täysin tuntemattomaan ihmiseen, kun olisin voinut olla fiksu ja mennä lähikauppaan ja saada sitä kautta jalkani kesätyöovenväliin.
Naamani näytti maalipurkissa fiksatulta jo siinä vaiheessa, kun useat ikäiseni vielä opettelivat kumpi pää rajauskynästä tulee naamaan päin. Ok, taisi lipsahtaa iso liioittelu. Muut näyttivät nuorilta tytöiltä, mie siltä, että peili ja järki jäi kotiin. Äiti pakotti joskus pesemään naaman ennen kuin päästi kotoa pois. Vaaleansininen huulipuna olis vielä mennyt, mutta ne vahvat mustat rajaukset silmien ympärillä oli kuulemma pelottavia :D
Sitä tässä haen, että jossain vaiheessa olis voinut ehkä tajuta, että kielten opiskelu ei välttämättä ole mulle se luonnollisin vaihtoehto loppuelämän kannalta.

To Tan or Not to Tan

2009-11-06T15:36:00.000-05:00

Ihailen tässä vielä hetken otsikon t- ja n-kirjainten määrää.
Noin.

Joensuun yliopiston kuoron 40-vuotis konsertti (onko se yhdyssana?) ja muut juhlallisuudet tapahtuvat huomenna. Olen jostain syystä ollu sen vuoksi stressaantunut ja väsynyt maanantaista asti. 3 tunnin 10 minuutin harjoitukset tuli vedettyä vielä ihan positiivisella asenteella, mutta sen jälkeen ei ole hymyilyttänyt, enkä ole nukkunut kunnon yöunia. Tää on musta vähän kummallista, koska mulla ei vaihteeksi ole juuri minkäänlaisia vastuutehtäviä. Kukkasia kävin tilaamassa ja tänä iltana koristellaan Carelia-salia, mutta siinäpä se oikeastaan onkin.
Pääni oli poksahtaa, kun kävin Leinikissä kukkaostoksilla, ja sanoin, että "moi, nää olis yliopiston kuoron konserttiin, kaksi kimppua Carelia-saliin, summa saisi olla 60e", jolloin sen hetkinen myyjä näytti :(, kun "vähän hankalaahan se on 30e/kimppu saada mitään aikaan". Neuvottelut kuitenkin lähtivät käyntiin ja ehdin jo positivisoitua, kunnes liikkeen omistaja tuli paikalle, kuuli mistä oli kyse ja nyrjäytti naamansa "kun eihän sillä rahalla oikein saa mitään, ymmärrätkö kultaseni x( noh..." Ongelmana tietty on se, ettei sen kokosessa salissa 70 kuorolaisen reunoilla tahdo mikään näkyä minnekään. Ratkaisuksi ehdotettiin purkkia orkideaa molempiin reunoihin, johon mie sitten sanoin suht suoraan, että siinähän on tikun neänässä kukka, näyttääkö se sitten muka joltain. Seuraavana aamuna kaikki oli paremmin ja jotain kukkia on tulossa.

Oon käynyt aikaisin nukkumaan nyt harkitusti ja tarkoituksellisesti jo kahtena iltana, mutta valitettavasti nukkumaan käyminen ei tarkoita unen saamista. Koko ajan väsyttää, päätä särkee ja itku on herkässä. Tahtoisin nauttia juhlista, mutta näillä näkymin hajoan siinä vaiheessa, kun laulut on laulettu. Pitää ehkä lähettää pakanasiskolleni toive, että se vois heitellä jotain riimukiviä tai tanssia kuutamolla mulle unta. Itse kun en enää osaa tunnustaa uskovani mihinkään, niin joudun turvautumaan muiden jumaliin.

Olipa muuten oiva aasinsilta: erosin kirkosta käytyäni kaksi kertaa syyslukukauden alussa kuuntelemassa, mitä siellä oikeasti sanotaan. En kuitenkaan vieläkään tunnusta lopettaneeni uskomasta Jumalaan - ihan täysin; koen kuitenkin koko ajan hankalammaksi uskoa. Voisin heittää vesilintua viimeisilläkin uskonrippeilläni, jollei poikaystäväni olisi ateismissaan niin vahva. Mistä minä nyt tiedän, mitä minä ajattelen ja mitä hän ajattelee pääni sisällä. If that makes any sense at all...

Palataanpa vielä otsikkoon, jottei se jää täysin aiheettomaksi tekstin kannalta :D Pohdin tässä parhaillaan miten lakkaisin kynnet huomiseksi, ja kannattaisiko käyttää itseruskettavaa. Nyt on kuitenkin marraskuu ja ollaan Suomessa, jossa kaikki kalpenevat hyvää vauhtia. Selässäni olevat rusketusraidat paljastavat, että ihan parhaaseen talviväriin en ole vielä vaihtanut, mutta kyllä ruskettava aine olisi ehkä silti vähän liikaa. Toisaalta se kyllä toisi kivasti väriä tuohon rinnuksille ja käsivarsiin, kun mun iho ei ole ihan Nicole Kidman-posliininukketasoa - se on vaan silleen normi-iho.

Äää - vätystyttäää - väsyttäää, ajatukset ei pysy kasassa (kuten tekstistä huomaa) ja kaikki on tyhmää. Maailma on tyhmä. Ja meikkikin tänään pielessä. Ja silmien alla kerros renkaita. Innolla uuteen huomiseen, ehkä kaikki on paremmin.

Hikoilua

2009-10-16T22:40:00.000-04:00

Alan olla tottunut kuntosalilaitteideni pultteihin ja muttereihin. Selkälihaslaitteen kanssa haen kuitenkin edelleen sopua. Siinä on siis lantiotuki, kantapäiden takana on osia, jotta jalat pysyy paikallaan ja ylävartalo roikkuu ja sitä nostellaan siis selkälihaksilla. Tunnen täysin epärealistista kauhua, kun käyn tuohon laitteeseen roikkumaan. Olen varma, että tipahdan päälleni milla hetkellä hyvänsä. Olen siis fuskannut jo useamman kerran ja käyttänyt jumppapalloa tämän kauhulaitteen sijaan...

Rämpiessäni toista erää crosstrainerilla lueskelin Sportti-lehdestä Tuomas Enbusken kolumnia lasten koulukiusaamisesta - tunnetaan myös liikuntana. Plösöt lapset, joiden koordinaatiokyky kusee, saavat itsetuntonsa heikentimiksi tulla valituiksi joukkueisiin viimeisenä 9 vuotta. Minun onnekseni kaverisuhteet alkoivat jossain vaiheessa vaikuttaa näissä nöyryytystilaisuuksissa, joten en ollut aina listan viimeisenä. Ja mun koordinaatiokyky sentään on aina ollut ihan normitasoa.

Tajusin hiljaa mielessäni, että ennen koulun aloittamista tapasin käydä satujumpassa ja tanssikoulussa ja jopa äidin kanssa joogassa ja kerran kuntosalillakin, joten joskus olen tainnut suhtautua liikuntaan ihan normaalisti. Ala-aste oli henkiselle liikuntaminälleni kuitenkin tappavaa. Jos multa kysytään, niin maailman kaikki sukset saa katkasta ja polttaa roviolla. En ollut erityisen hyvä pääsemään mäkiä ylös, enkä etenkään niitä alas. Ainahan sieltä alas tultiin, mutta useimmiten kuperkeikkoja heitellen.
Nykyään pidän jälleen näemmä liikunnasta, en mä muuten tonne salille menis. Saankin siellä nyt juosta itseäni vastaan enkä minua 50 kertaa parempia pikkupoikia, joilla on terävä kieli ja olematon aivotoiminta. (Kysy keltä tahansa 7-vuotiaalta tytöltä, niin ne tietää, että pojat on tyhmiä!)
Nykyään tiedän, että liikunnasta tulee hyvä olo. Mun ei ole pakko mennä muitten kanssa suihkuun; voin tulla suihkuun ihan yksin omaan kotiin, eikä lattia ole kylmää betonia. Saan itse päättää mitä teen ja miten paljon jaksan. Jos on huonokehopäivä, eli heti alussa tuntuu siltä että tarpoo tervassa, niin vähentää painoja, juoksee hiljempaa ym. Jos taas energiaa on vaikka muille lainaan, niin sitten voi paahtaa täysilla kunnes päässä ajattelu ohenee. Silloin on hyvä, kun on kivaa. Joutuukohan liikunnan opettajat istumaan pedagogisten luennoilla kuuntelemassa, että "ihmiset, ja lapset, on erilaisia", koska musta ois niin hienoa, jos liikuntatunneilla olis valinnanvaraa ja sais tehdä jotain kivaa. (Jolloin nuori minä olisi valinnut vaikka lapasten neulomisen...)

Editlisäys: valitsin myös tänään bileiden sijaan kuntosalin. Siis niiku mitä hä?

Denial

2009-09-16T16:14:00.002-04:00

Kieltäydyn ajattelemasta sellaisia asioita kuten 'opintotuki loppuu helmikuussa' tai 'valmistumisen jälkeen joudun käyttämään sanaa "pääsen" töihin Siwan kassalle sen sijaan että "joutuisin" sinne.

Lukujärjestyksessäni on tällä hetkellä kaksi vapaapäivää. Tätä kompensoidakseni oon varannut toiseen periodiin kaiken mahdollisen jota weboodi tarjoaa ja joka jotenkin auttaa mua eteenpäin tutkinnon aikaansaamisessa. Aion myös kieltää tulevan koulutöihin hajoamisen mahdollisuuden.

Aloitin seminaarini ja nyt pitäis ilmeisesti olla joku teos johon sen kirjottamani roskan voi sitoa. Siis toisin päin tietysti, että mulla on teos, jonka perusteella lähden sitä roskaa muodostamaan. Niin sen pitäisi mennä. Oon kuitenkin päättänyt, että käsittelen gradussani läpi afrikkalais-amerikkalaisen historian ja käytän kahta teosta, joista toinen kertoo orja-ajoista ja toinen siitä minkälaista olo on afrikkalais-amerikkalaiselle nykyään. Parikin vaihtoehtoa olis siellä historiapäässä, mutta tarvitsen sen modernin amerikkalaisen mustan tarinan.
Tää olis ehkä helpompaa, jos sattuisin olemaan intohimoinen lukija. Valitettavasti viimeeks kun luin intohimosesti, niin kyseessä oli Himoshoppaajan päiväkirjasarjan se osa, jossa se shoppaaja meni naimisiin. Jännä juttu muuten sen kirjan kanssa: Olin jatkuvasti turhaantunut päähenkilön vuoksi, kun se oli vähän tyhmä ja pelkuri ja ärsyttävä shopaholic, mutta silti luin kuin nälkäinen opiskelija Carelian ruokajonossa - malttamattomasti.
Himoshoppaajaa edelsi vielä kiihtyneempi lukuinto silloin, kun ahmin Twilight sarjaa hotellihuoneessa San Franciscossa. I wonder if I could do a scholarly research on Twilight. I might actually have some phun while writin' ma MA thesis :D Voisin kertoilla, kuinka itikatkin on vaarallisempia, kuin Twilightin glittervampyyrit, koska itikat sentään juo ihmisten verta. Tai sitten -SPOILER ALERT- voisin keskittyä kirjasarjan moraaliarvoihin, kun vampyyri käytännössä kiristää ihmistytön naimisiin kanssaan, kun se pitää sitä puutteessa, kun se tyttö haluaisi seksiä, mutta se vampyyri ei anna.
Öööö, jooo... Eteenpäin...

Kävin tänään kuntosalilla omaohjaajalla, joka valmisteli mulle oman ohjelman (loogista, eikö, heh). En tiiä onko se kuinka monta kertaa joutunut käytännössä piirtämään kartan, jotta ohjattava löytää oikean laitteen uudelleenkin. Ei se sali iso ole (jos vertaa siihen jolla kävin USAssa), mutta ne vempaimet näyttää mun silmissä käytännössä kaikki samanlaisilta. Pultteja, vipuja, metallihäkkyröitä, pehmusteita, rullia, painoja, metalliputkia ja metalliputkia jotka on päällystetty pehmusteilla. Sitten jotta saan oikeat asetukset niihin laitteisiin niin joissakin vedetään vipua, toisissa työnnetään, kallistetaan ja nostetaan yhtäaikaa tai vedetään etu- ja keskisormella ja sitten työnnetään jollai muulla ruumiinosalla.. tai jotain.. ää. Nii, puhumattakaan siitä, että ymmärtäisin vielä toistaiseksi, että mikä pultti liikuttaa mitä osaa, kun joissakin säädetään kolme eri juttusta eri kohtiin. Sain ohjelmaani myös jumppapallon, ja hyvä etten vaan jäänyt halaamaan sitä, kun se näytti ihanasti yksinkertaiselta. Kovasti olin innoissani myös crosstrainerin jälleennäkemisestä. :)

Ehdin tänään seminaariangstin ja kuntosalitutustumisen lisäksi käydä myös kuoroharjoituksissa. Olen nyt virallisesti tosi vanha laulaja, kun vastaan ei oo tullut uusia lauluja ja monet niistä mitä lauletaan osaan jo valmiiksi ulkoa. Seurauksena ymmärrän myös sen miksi vanhat laulajat, joihin en ole ennen siis itseäni vielä osannut sisällyttää, ovat usein alkaneet jättää harkkoja väliin. Pitää ehkä etsiä itselle joku neulomus tehtäväksi, tai öljyvärimaalaus, tai voisin alkaa kirjoittamaan eeppistä runoutta.

Opettajaksi vai ei opettajaksi? kas siinäpä pulma

2009-07-12T13:33:00.004-04:00

Käytin tänään kesäisestä sateisesta sunnuntaistani aikaa siihen että laskeskelin opintopisteitäni ja mahdollisuuksiani saada tutkinto kasaan joskus. Tarkoituksena oli selvittää lähinnä, että mitä seuraavan kahden vuoden aikana tarvitsee vielä suorittaa. Ruotsin aineopinnot lienee hyvä viedä päätökseen vaikka kurssikuvausten lukeminen aiheuttikin kylmänhikisiä reaktioita. Tai emt.

Tänä hienona ympäristöystävällisyyden aikana kun opinto-oppaita ei enää paineta saastuttamaan on hieman ikävää kun weboodi on semmonen viidakko että hiuksia alkaa tipahdella päästä ihan repimättäkin. Ensin katselin että mitkä hemmetin 10 op multa nyt voi enää puuttua enkun aineopinnoista. Sitten pikkuhiljaa tajusin että kohta D. joka oli merkitty kohtien A, B ja C yläpuolelle viittasi proseminaariin ja kandidaatin tutkielmaan, jotka molemmat olen suorittanut, eivätkä ne vain ole päätyneet oodihopsin ihmemaailmaan.
Seuraavan, toistaiseksi ylitsepääsemättömän haasteen nimi on "mistä löytyy helposti ilmaistuna mitä oikeastaan kuuluu pedagogisten perusopintoihin".

Edes laiskat kesäpäivät eivät oo saaneet mua suhtautumaan paremmin tulevaisuuteeni. Rentoutuminen/tylsistyminen eivät ole motivoineet mua innoittumaan opiskelusta ammattiin johon en halua. Tässä vaiheessa ois kummiskin ihan älytöntä lopettaa koska tähän hommaan on tuhrattu jo 4 (! byäää) vuotta - syksyt, talvet, keväät ja kesätkin. Oon siis jo kolmatta kesää suorittamassa kesäkoulua. Tämä tarkoittaa sitä että opintotukea on kulunut moniin kesäkuukausiin ja ensi tammikuussa en joudu enää pärjäämään opintotuella, vaan ilman sitä. :D Sattuneesta syystä en siis nosta opintotukea tällä hetkellä. Esimakua tulevasta tuovat nämä kesäkuukaudet kun toimeentulotukihakemus ei mennyt läpi ja sitä toivoessani en hakenut asumistukea joten elän pyhällä hengellä.

Seuraavan kahden vuoden aikana pistetään maisteri kasaan, piste. Onnekseni haluan niin kovasti jo pois tästä maailmasta etten edes tajua pelätä sitä aikuisten oikeaa maailmaa joka sitten syö minut. Tutkinnon loppuun vieminen tietysti edellyttää, että tiedän mitä siihen aion sisällyttää. Opettajaksi vai ei? Oisko kellään kasipalloa? Ainoa houkutteleva asia opettamisessa on varmahko työpaikka. Se on oikein hyvä porkkana kun tämänhetkisten rahaongelmien lisäksi voi myös huolehtia opintolainan takaisinmaksusta.

Näihin valoisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Kesä on mitä parahin rahahuolineen ja nyrjähtäneellä nilkalla niin etten voi edes mennä ulos kävelylle. Niin joo, nyrjäytin nilkkani juhannuksena -> 2 päivää hiihtelin toimistotuolilla vessaan ja takaisin sänkyyn kun odottelin maanantaita, että yths aukeaa. Seuraavat pari viikkoa meni kepeillä kävellen ja niistä luovuttuani olen ontunut, kun vain päkiällä voi kävellä. Toiveissa on, että parin viikon päästä pääsen jo kauemmas kuin postilaatikolle kiroilematta.

rändom rämbling

2009-06-17T16:50:00.002-04:00

Omien tekstien lukemisessa on se kiva puoli, että huumorintajut mätsää kirjoittajan kanssa sataprosenttisesti. Tietysti välillä tulee niitä "olipas tuokin tyhmän kuulosta" hetkiä ja tuntuu kuin olis aikuistunut 20 vuotta sitten viime toukokuun ja jos ois jo toukokuussa ollut näin aikuinen niin olis muotoillut asian toisin.

En ollenkaan ollut tajunnut että juhannusaatto on ylihuomenna. Kukaan ei puhu siitä mitään. Kaikki kyl tekee testejä facebookissa 'missä vietän juhannuksen', 'minkälainen on juhannuskännini 2009' ja 'muistanko juhannukseni ensi vuonna'. Tai jotain sellasta.
Juhannus menee yleensä sen vuoksi vähän pilalle, että koska jotta kun silloin on niiku-pakko-pitää-hauskaa-jee. Vähän sama ku joulu. Viikkojen valmistelut antikliimaksia varten. (En mä vissii oikeesti oo tätä mieltä, on vaan ollut mieliala vähän sateinen tänään ja eilen ja toissapäivänä ja sitä ennen.) Tänä vuonna taidankin siis käydä ostamassa jotain ääliömäisen halpaa viiniä (joka on niinkin vähähintaisena noin kolmannes loppukuun budjetista, jos sosiaalitoimisto ei ota kantaa taloudelliseen tilanteeseeni), sitten pistän nätisti meikkiä ja yritän löytää jotain joka näyttää hyvältä päälläni ja katson minne tuuli kuljettaa. Tai jos sadesää pysyy vakioarvossaan niin sitten sinne minne virta vie. Jos kohtaloni on istua kotona täydessä tällingissä ja juoda viiniä ja katsoa Dawson's Creekiä niin so be it. Jos pistää oletustilanteeksi Dawson's Creekin niin se että menee ulos talosta on jo villisti hauskempaa. Ainoa mikä voi antikliimaksoida nää suunnitelmat on se, että tietokone kuolee.

En muista kokeneeni mitään villiä kulttuurishokkia jenkkeihin saapuessa. Myöskään kunnollista kotikulttuurishokkia ei ole päässyt tulemaan. Nyt vaan ollaan täällä ja viimeeks oltiin siel. Aha. Laimeaa. Ikävöin kyllä tällä hetkellä Greenvillen lämpöä ja jengiä. Haikeilin katsomalla naamakirjasta kuvia. (Vai onko tää sitten se shokki? Ja mä vaan odotin jotain maatajärisyttävämpää fiilistä.) I miss English. I miss having something to do and wanting to do it.

Sitten vielä pahoitteluni kummallekin lukijalleni (toinen niistä olen siis minä kuten tekstin alusta voi ymmärtää ;)) Pilkutukseni, muu välimerkkien käyttö, isojen ja pienten kirjainten käyttö, silmitön sulkujen käyttö, omituiset sanayhdistelmät ja lauserakenteet: nää kaikki on mun tekstissä ihan päin takapuolta. Oikeutukseni on se, että kyseessä on minun blogini jossa saan ilmaista itseäni haluamallani tavalla. Jos kuitenkin itse lukisin tätä, heiluisin todennäköisesti imaginäärisen punakynän kanssa ärtyneenä kun joku ei voi kirjoittaa niiku normaalit ihmiset. Sori.

Kotona taas, paitsi et ei enää

2009-05-27T05:20:00.003-04:00

Noin viikko sitten katselin auringon nousun kaksi kertaa 20 tunnin sisään. Heräsin New Yorkissa klo 3.45. Odottelin noin 12 tuntia JFK:llä oman lentoni lähtöä. Otin muun muassa torkut lelukissa tyynynäni (kissa, jonka saksalaiset turvatarkastuksessa raatelivat sitten... no joo, pieni reikä mahassa ei ehkä ole raatelua), meksikolaisten höpöttäessä hilpeästi ympärilläni. Herättyäni odottelu sujui onneksi hyvässä seurassa; kiitos Juliana, I may owe you my sanity. Noin samoihin aikoihin kun mun kone lähti dusseldorfia kohti oli Finnairin kone lentämässä suoraan Suomeen. Oi jospa oisin voinut olla mukana...

Saksassa minulle puhuttiin saksaa. Minä en ymmärtänyt. Löysin kuitenkin portilleni (B83 tjsp), joka oli piilotettu yläkertaan ja sinne osoittava kyltti oli vasta turvatarkastusten tuolla puolen. Turvatarkastus oli perusteellisin, jossa olin ollut toistaiseksi. Paidan vetoketju ja farkkujen napit huusivat metallinpaljastimessa, mitä ei siis tapahtunut jenkeissä - samat kuteet kuitenki oli päällä, ja... niin... kissani avattiin. Jouduin myös pakkaamaan reppuni uudelleen.
Lentokentillähän löytää oikeisiin paikkoihin seuraamalla sitä minne muut menee. Mitä jos joukon johtajana olisikin joku joka ei oikeastaan tiedä minne on menossa. Tai mitä jos se on menossa eri paikkaan kuin minä. Amerikassa on kylttejä niin että tyhmemmätkin ymmärtää (se on kai tarpeen), mutta Saksassa ja Suomessa joutuu arvailemaan parhaansa mukaan ja seuraamaan jengiä
.
Matkustimme saksalaisen teiniryhmän kanssa Suomen maalle. Ja sitten äiti halasi. :) Ja isä vei meidät hengissä ulos Helsingistä.

Nukuin kotona 2 yötä, sitten lähdin Lappeenrantaan ja nukuin siellä yhden yön, sitten Joensuuhun ja nyt olen nukkunut täällä jo aika monta yötä, kohta lähden nukkumaan pari yötä Lahdessa ja sitten kiiruhdan takaisin Joensuuhun. Matkalaukut on vielä purkamatta ja elämä repusta alkaa pikku hiljaa ketuttaa. Ensi viikon nukun joko vieraan katon alla joka on tuttu, tai oman katon alla joka on vieras. Sain yksiön Joensuun Elleiltä, joka tarkoittaa sitä, että sain myös vuokran maksettavakseni. Vaikka ajatus äidin ja isän kanssa hengaamisesta huoneessa jossa mahtuu tuskin kääntymään koska siellä on muuttoromppeeni viime talvelta ihan sikin sokin ja hujan hajan onkin ollut hieman painostava, niin olisin silti voinut pari viikkoa vetää henkeä. Well, I guess I can breath when I'm dead... wait... shit... Kaiken kiireen lisäksi tunnen itseni ihan luuseriksi koska teen kesäkursseja nyt jo ties kuinka monetta kertaa. Plääh ja lääh. Toisaalta, en ole sairastunut syöpään, mulla on vielä 4 toimivaa raajaa ja myös läheiseni ovat toistaiseksi hengissä ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Mun asiat on siis oikeestaan aika hyvin.

NC->DC->NY

2009-05-10T17:28:00.002-04:00

Päivitykset jäivät sitten Losin reissulta tekemättä, kun olin kiireinen ja sitten koneeni kuoli. (Ja vähänkö oli kummat tunnelmat kun heitin koneeni roskiin. Sinne se meni. Oho.)
Mutta lyhyesti. Batman ja Jokeri tulivat uhkaavasti hymyilleen (kyllä molemmat, eihän niiden pitäny olla kamuja, eihän) meitä kolmea kohti. Ennen kuin huomasinkaan, olin heidän välissään, Jokerin veitsi kurkullani ja Batman vaan levitteli siipiään vähemmän pelastavaisesti, enemmän "uu näytän niin kuulilta"-tyyliin. Yritimme hämätä salamavaloilla jotta pääsisimme karkkuun. Ei onnistunut. Veivät sitten ylimääräiset vaihtorahamme hyökkäyksen päätteeksi. Tai Ollin rahat. Miulla tai Ruutilla ei ollu tarpeeksi pientä...
Päätimme käyttää yhden päivän Santa Monica Pierillä ja Venice Beachillä. Miusta oli ihan pöhkön hienoa kun sain upottaa varpaani Tyyneen valtamereen / Tyynimereen (en osaa enää suomea, en ehkä oo koskaan osannutkaan). Laiturilla oli meneillään Kauniiden ja rohkeiden kuvaukset, eli kannattaa vahdata tarkasti. Saatan hyvinkin kävellä taustalla ohi jotain 5 kertaa :D

Sain kokeet kunnialla päätökseen ECU:ssa. En muista olenko tätä sanonut kuinka monta kertaa jo aiemminkin, mutta aina on hyvä tehdä asiat kunnolla selviksi: en oo koskaan opiskellut noin paljoa. Luin kirjoja vaikka kuinka paljon. Oikeasti. Alusta melkein loppuun...
Viimeisimpänä luin Sisterhood Is Powerful -nimisen feministikirjan. Jos feministi ollakseen pitää jättää säärikarvat ajamatta ja olla meikkaamatta, niin jätän väliin, kiitos. En pitänyt siitä kirjasta juurikaan, mutta harkitsen silti sen hankkimista. En oo koskaan torkahdellut minkään kirjan parissa yhtä tehokkaasti. Kämppis yllätti mut nukkumasta se naamalla ehkä 4 kertaa, ja lisäksi vielä useita kertoja nukahdin ilman että kämppis pääsi sitä todistamaan.
Kokonaissaldo: 3 Aata ja 1 Bee. Kurssien taso vaihteli laidasta laitaan. Periaatteessa voisi kuitenkin sanoa, että suurta älyn jättiläisyyttä ei vaadittu, kunhan näki vaivaa. Hirveästi piti tehdä, mutta tuloksen taso ei ollut tärkeä.
Classical Mythology saa ehkä parhaan arvosanan miulta. Professori oli selkeästi oikein fiksu - hauskakin vielä. Miinuksena voisi mainita, että kokeessa piti osata vastata se mikä hänen mielestään oli oikein, kirjan opettelemisesta ei ollu mitään iloa.
African American Lit oli katastrofi monella tapaa. Toisaalta luennot olivat mielenkiintoisia, mutta toisaalta puolet niistä oli peruttu. Deadlineja siirrettiin useita kertoja, studyguide kannatti opetella, sillä kokeessa se tuli uudelleen nenän eteen ja asioita toistettiin niin monta kertaa että lemmikkipossunikin, jos minulla semmoinen olisi, olisi ymmärtänyt. Eli välillä oli tylsää.
Women and Lit... Onko opettaja koskaan yrittänyt olla mielin kielin teille? Huoh. No, sainpahan hyvän arvosanan vähemmällä innolla ja yrittämisellä. Kyseisellä professorilla oli kyllä joku feminismivaltakompleksi. Turhauttavaa. En tässä ny missään nimessä hauku feministejä, mutta tämä nainen antaa heistä huonon kuvan. (Ei saa mennä vessaan, syödä, juoda, käyttää kännykkää (paitsi hän omaansa) tunnin aikana; ihan niiku jos mua pissittää niin sille mitään voisin.)
Creative Writing. Ihanan normaali kurssi. Opettaja luennoi paljon. Mieli vaelteli silloin tällöin/useasti, mutta ihan jees.

Washington DC on nyt nähty: perustuslaki ja White House ja Lincoln muistomerkki ja se iso tolppa ja Capitol Hill ja pari Simthsonian museota. Jos multa kysytään niin tää kaupunki ei mitään huippuarvosanoja saa. Ei oo fiilistä. Täällä on niin puhdasta ja hiljasta että tuntuu kuin kävelis elokuvalavasteissa. Tavallaan siis oikein kaunista, mutta jotenkin onttoa. Eilen illalla käytiin yövaloissa katselemassa White Housea. Valitettavasti matkan varrelle sattui joku tosi, tositositosi, iso ja hieno lukaali, joten kun sitten vihdoin tuli valkoinen talo, niin: "what, that's it? no offence but... lame!" Turistikirjan lupaamat mielenosoittajat olivat kyllä paikalla. Hienoo. En kyl ees nähnyt että mistä he olivat tohkeissaan.

Huomenna aamulla nautimme jälleen Amtrakin ilmastoinnista sillä junamme lähtee noin seiskalta kohti Nykiä. Palelimme ihan riivatusti matkalla NCsta DChen. Osannemme varautua paremmin tällä kertaa. Olemme ehkä hieman huvittavan näköisiä laukkuinemme. Saldo on 4 iiisoa matkalaukkua, 2 pienempää matkalaukkua, "putkikassi" (se on sen tyyppinen), parit selkäreput, isoja olkalaukkuja ja varmaan vielä joku jos toinenkin nyssykkä. Hiki virtaa.

Hetki on mennyt sitten viime päivityksen

2009-03-29T22:24:00.003-04:00

Elämäni tässä välillä, osa I

Kerran kauan kauan 3-4 viikkoa sitten eräänä perjantaina heräsin aamulla ja kurkku oli vähän kipeä. Aamukahvi jota siemailin luennolla laukaisi yskimisen. Iltapäivällä spring breakia suunnitellessa oloni oli surkea. Illalla nukkumaan käydessä tärisin ja värisin ja tutisin ja hytisin kuumeisena. Viikonloppu meni siis enimmäkseen sängyssä maaten. Välillä yritin istua koneella mutta istuminen sattui. Ihan joka paikkaa särki ja kliseen mukaan ensin luulin että kuolen ja sitten pelkäsin etten kuolekaan. En ihan tervehtynyt maanantaiksi, mutta siitä huolimatta raahauduin iltaluennolleni (3 tuntia luovaa kirjoittamista) sillä suunnitelma oli että missaan seuraavan maanantain tunnit (ja käytän siis poissaoloni vasta silloin, 3 tuntia saa olla poissa, tässä tapauksessa yhden luentokerran verran, muut poissaolot laskevat kurssin arvosanaa jos ei ole lääkärintodistusta) koska lento San Franciscosta olisi perillä vasta puolen yön maissa. Luennolla sitten kerrottiin että spring breakin jälkeisen maanantain luento on peruttu. Yhtään ei ottanut päähän. Tiistain olin taas sängyn pohjalla toivomassa että paranen lomaa varten. Keskiviikkona raahauduin luennolleni ja torstaina jopa ostarille asti, jossa viettämäni tunti sai mut niin väsyneeksi että luulin että kuukahdan bussiin. Onneksi paranin kuitenkin jotta pääsin nauttimaan lomasta melkein täysin rinnoin, vain pieni yskä jäi muistoksi.

Lauantaina aamulla kello soi jossain kolmen tienoilla muistaakseni. Tehokkaat kahden tunnin yöunet takana raahauduimme (-mme: minä, Ruut ja Olli) Greenvillen lentokentälle - joka oli kiinni ja pimeä. Eipä sitä voinut tietää että kyseessä on pienin lentokenttä ikuna joten ei tarvitse varata aikaa millekään. Lennettiin Charlotteen, jossa nautittiin aamupalaksi kanaa ja bisquitseja Bojanglesilla. Charlottesta torkuin Los Angelesiin ruudullinen hattuni silmilläni. Matkalukemisena olisi ollut Twilight-sarjan ensimmäinen kirja, josta jaksoin lukea jopa sivun - eiku melkein kaks.

Julkkislaskuri: 1) Sarah Jessica Parker oli samassa lentokoneessa.

----

Lisää Los Angelesista seuraavassa postauksessa. Älä missaa Batmanin ja Jokerin yhteenottoa - Anne siinä välissä, äläkä melodramatiikkaa Kauniiden ja rohkeiden kuvauspaikalla.

----

Tämä päivä on mennyt tenttiin lukiessa. Koko viime viikko perjantaista perjantaihin meni läksyjä tehden. Viime viikon aikana katsoin yhden televisio-ohjelman, kävin muutaman satunnaisen ja lyhyen mesekeskustelun, selailin silloin tällöin facebookin uutuudet, soitin pianoa, söin ja nukuin - kaiken muun ajan vietin kotitehtävien parissa. Olen kone. Olen myöskin raato.

Perjantaina oli pakko käydä vähän tuulettumassa. Näin ollen shoppailin itselleni leobardikuvioisen mekon ja parin turkoosi/kultasävyisiä heliseviä korviksia, vedin päälle kirkkaan pinkit legginsit ja jalkoihin ihan järkyttävän korkeakorkoiset kengät (tuntui siltä kuin olisin kävellyt etukenossa) ja menin baariin kavereiden kanssa.

Taisin jo aiemmin valittaa puuttuvasta ilmastoinnista paikallisissa menomestoissa. Kaikki hikoilivat kuin viimeistä päivää. Ulos porukkaa ei päästetä, koska he saattaisivat kuljettaa kavereitaan sisään ilmaiseksi. Ilmiselvästi tarkoitus on tappaa kaikki maksavat asiakkaat. Tästä huolimatta nautin tanssahtelusta. (Siis sen jälkeen kun olin vaihtanut korkokenkäni siedettäviin ballerinoihin.)

Kotiin päästyäni totesin, että legginsini olivat värjänneet jalkani pinkkilaikullisiksi.

Hihittelin.

Nyt palaan oppimaan lisää siitä kuinka Dionysos is the god of fluids. He gave us the gift of intoxication (which is double-edged): wine can temporarily ease anxiety and heighten the capacity for pleasure, but its effects also induce severe mental disorientation, followed by debilitating illness. Eli känni ja krapula. How could I not love Mr. D., the son of Big Z?

pikaruokaa, prinsessamekkoja ja nallukkanöllyköitä

2009-02-15T14:20:00.002-05:00

Leikittiin eilen Ruutin kanssa turisteja ja käytiin syömässä Taco Bellissä. Teen tässä vielä arvostelukokooman eri ruokapaikoista joissa olen käynyt/käyn tulevaisuudessa, mutta sanotaan jo nyt että Taco Bell ei vakuuttanut. Jostain syystä ihmisiä Suomessa on kiinnostanut kovasti että käyn sitten varmasti kokeilemassa kaikkia mahdollisia tunnettuja ruokapaikkoja joita täältä löytyy. Luonnollisesti yritän parhaani mukaan toteuttaa muiden toivomuksia. Muutenhan en toki tietenkään kävisi paikallisissa pikaruokaloissa... öh (En kyllä ehkä hirmusti kävisikään, what would be the point when you can get burgers, fries, pizza, nachos etc. practically every day from the dining hall.)

Taco Belliin päästäksemme jouduimme ylittämään n. 6-kaistaisen tien 4 kertaa. En ehtinyt laskea niitä kaistoja tarkkaan kun piti kipittää aika vikkelään pois autojen alta. Amerikka todella on autoilevien ihmemaa. Kuka voisi edes kuvitellakaan kävelevänsä ostarilta Taco Belliin, kun kävelymatka kestää ehkä kokonaiset 6 minuuttia (kun siihen laskee sen että pitää vähän vartoa jotta ei auton eteen hyppää.) Näin ollen suojatiet on kai poistettu käytön puutteen vuoksi. Vähän pelotti että päätyykö tapattamaan itsensä pikaruoan vuoksi. Ainoa hyvä puoli ois se etten ois hengissä tuntemaan sitä noloutta joka siitä seurais.

Turisteilin myös kokeilemalla amerikkalaisia prom dressejä. Oiii! Tytön sydän senkun huokailee, kun seisoo mekkorekkien keskellä ja ympärillä tosiaan on mitä näteimpiä prinsessaluomuksia sekä semmosia hienon tyylikkäitä ja vähemmän-kaakkukoristemekkoja toisenlaiseen makuun. Mun makuun sopii kyl molemmat. Oltiin Ruutin kanssa viereisissä sovituskopeissa ja taidettiin molemmat hihkua ääneen ja vaan tuijoteltiin niitä mekkoja päällämme. Näääätttii... Olen ikionnellinen koska mulla on ihan oikeasti tarve semmoselle mekolle. Enpä usko että olisin Suomesta koskaan löytänyt prinsessamekkoa, joka on omaa kokoani. Enkä myöskään tähän hintaan. (Oli se kallis täällä, mutta ois se ollu kalliimpi siellä.) Illalla sitten luonnollisesti tulin kotiin ja naputtelin tietokoneella mekko päällä. Luonnollisesti. Onneksi kämppis oli poissa. x)

Eilen oli ystävänpäivä, eli Valentine's Day. Ilmeisesti kahden krääsäjuhlan väliin mahtuu Amerikassa aina vielä yksi krääsäjuhla. Niin paljon vaaleanpunaista oli kaikkialla että silmiä särki. Siis jos silloin kun saavuttiin tänne tammikuussa. *silmien pyörittelyä* Itse osallistuin syömällä ruokalassamme semmosta kaakkua, jossa oli oikein todella ärtsyn pinkkiä kuorrutetta päällä sekä sisällä (väriskaalaa neonpinkki yliviivaustussi). Seuraksena syljeskelin vaaleanpunaista vielä pari tuntia myöhemmin.

Yhtään korttia en lähettänyt ja yhtään lahjaa en antanut. Mikä ystävänpäivä? Hukutan kaverit krääsään sitten kun pääsen takaisin kotiin... ehkä.

Sen sijaan sain parikin lahjaa. Kämppikseni esimerkiksi antoi mulle nallen. It was so sweet. Uskon että se pieni hippunen hoivaviettiä mikä miussa on menee ehkä pehmoleluille tällä hetkellä. Jostain syystä ne on ihan ihania. Vilin synttärilahjanalle ei meinannut millään kulkeutua postiin asti kun mulla oli niin kiire halailla sitä itse :P

Kielimielellä

2009-02-09T00:39:00.003-05:00

Kirjoitin juuri luovaa epäfiktiota luovan kirjoittamisen kurssille. Joudun tarkastamaan mitä ääntä paperi pitää englanniksi ('kahina', 'rapina') sekä mikä on ääniraudan käännös.

Kulttuuriin sopeutumisessa olen kohdannut muutamia ongelmia. Unohdan sanoa "please" kun tilaan ruokaa, joten se tulee myöhässä, joka tekee siitä semanttisesti ei kohteliaan vaan kärsimättömän "can I have the chicken... ... ...... please". Lisäksi kun avaan oven jollekin ja hän kiitää, oikea vastaus on "mmhmm" jonka lopussa on nouseva intonaatio. Yksi tärkeimpiä on "'Scuse me". Sitä pitää hokea joka käänteessä suorista puhumattakaan. Tämä on jo aika hyvin automatisoitunut. Aina kun joku lähestyy puolen metrin säteelle "excuse me". Kävin eräänä lauantaina shoppailemassa ja koska lauantai on vilkas kauppapäivä, niin tuota fraasia tarvitsi keskimäärin viiden minuutin välein.

Kirjakauppa Barnes & Noble on luokitellut kirjat useaan kategoriaan jotta olisi helpompi löytää mieleisensä. Näitä ovat mm. Audiobooks, Biography, Business & Money, Diet & Health, Fiction & Literature, Mystery & Crime... Minkähänlaista materiaalia on tarkoitus löytää osiosta Fiction & Literature? Eikö esim. mystery and crime kirjat ole fictionia ja literaturea? I lol'd. Älkää kertoko mulle totuutta tämän fiction and literature kategorian takana. Mulla on hauskempaa tällä lailla. :D

Mietiskellessäni että millä sanalla paperi rahisee Amerikassa ja että miksi en itse opi vastaamaan "mmhmm" kun joku kiittää kun avaan oven vaan jään aina hiljaa seisomaan yrittäen muistaa mitä piti sanoa tunsin itseni vähän riittämättömäksi. Sitten aloin miettiä, että kuinka paljon suomen kielen sanoja tiedän. Luinhan paljon paksuja kirjoja jo ala-asteella (paksuus pitää tietysti suhteuttaa ala-asteikäisen kokoluokitelmiin, mut silti). Ensimmäisen paksun oikean romaanin englanniksi luin ehkä 16- - 17-vuotiaana. Oikeastaan on oikeastaan ihmeellistä, että pystyn käyttämään jotain muuta kieltä kuin omaani niin paljon että pystyn kirjoittamaan fiktiota sillä. Oikeastaan on oikeastaan ihmeellistä, että voin keskustella amerikkalaisen kanssa ilman että tämä huomaa että olen kotoisin jostain ihan muualta. "Actually, I'm an exchange student." "Oh, really?! Wow. Where do you come from?" "Finland." "Oh, wow."

Luonnollisesti pidemmän päälle sen kyllä huomaa että sanavarastosta puuttuu ruusukaalit ja ääniraudat. Lisäksi sain kommentteja aksentistani. "Your accent is so great. :) It's like English but like some Australian in it." Josta voin päätellä, että täysin amerikkalaiselta en kuulosta, mutta että puhujakaan ei ehkä ollut hirveästi perehtynyt brittien ja aussien aksentteihin. It's like English. Lol!

Pointti kuitenkin oli, että onhan tää nyt kuitenki aika hienoa osata kieltä. Hyvähienoa kaikki enkkikset kaikkialla. (Ja niin, musta tuo lempinimitys englannin opiskelijalle on vaan kiva. En välitä muiden mielipiteistä. Lällää.)

Joku päivä mä vielä kirjoitan jostakin mikä on hienostikin, but for now...

2009-02-04T15:06:00.002-05:00

Telkkarista tuli päivänä eräänä mainos. Siinä esiteltiin semmoista hienoutta, että keittiön hanasta lähtisi se hanaosa tavallaan irti ja siitä seuraisi putki perässä. Näin vesisuihkua voi liikutella ja suunnata tahtonsa mukaan. Hieno juttu. Vielä kun nää keksii, että samaa voisi soveltaa suihkusuihkuihin. Siis niihin joiden alla seisotaan.
Valituksenaihe kohta 2: Suomessa yleisissä vessoissa vessapaperi saattaa olla hiekkapaperin kanssa samalla karheusasteella, mutta se harvoin on yksikerroksista. Näin ollen alle viisi metriä riittää. Toisin on Ameriikassa. Toisaalta ehkä mä kuitenkin otan mieluummin tämän pehmeän joskin ohuenohuen version.
(Olen myös ymmärtänyt, että molemmat epäkohdat kiusaavat lähinnä vain meitä opiskelijoita, jotka ovat korkeampien tahojen armoilla vessapaperipäätöksiä tehtäessä.)

Olen ymmärtänyt, että uudessa kieliympäristössä alkaa kielitaito karttua huimalla vauhdilla ainakin parin ekan viikon aikana. Ehkä se ei vaan pidä paikkaansa enää sitten, kun on opiskellut kyseistä kieltä monta vuotta. Kuukausi alkaa olla täynnä, ja olen toistaiseksi oppinut sanat 'brussels sprout' (ruusukaali) ja 'hole puncher' (rei'itin). No, ei sentään olla nollatuloksella liikenteessä.

Väsynyt ärrimurri tänään

2009-02-02T10:42:00.002-05:00

Heräsin juuri äärettömän väsyneenä ja kohta pitäis kipittää tekemään tenttiä.

Olin eilen illalla suht mukavasti horrostautumassa ja nukahtamassa... mutta. Kämppis katseli poikaystävänsä kanssa telkkaria ja sitten mun vainoharhani pääsivät valloilleen. Kerran olen kävellyt sisään hieman, öh, huonoon aikaan. Riittäisikö heille siis se, että mä "nukun" (lainausmerkit tulee siitä, kun en kerran oikeasti ollut unessa, pyörin vaan). Mitään ei tapahtunut, mutta uni oli karannut näpeistäni.

Huonetoverini on varmasti ihan mukava ihminen, ihan niinku mäkin oon ihan varmasti mukava ihminen (yeah, I keep telling myself that :P), mutta saman tilan jakaminen ja erilaiset tavat ja eloajat väistämättä aiheuttavat hankausta. Onko sen telkkarin pakko olla AINA auki? Onko sen poikaystävän pakko olla aina täällä? Onko pakko käyttää niin paljon huonetuoksuja?...

Noh, väsyneenä ja ärtyneenä olen ainakin valmistautunut kotitehtävän tekemiseen huomiseksi. Vihaiset naiset -kurssille pitää keksiä asioita, joista on vihainen ja joita haluaisi muuttaa.

Männeet päivät

2009-01-28T15:22:00.006-05:00

17.1. oli kiva päivä, koska Martin Luther King teki siitä vapaapäivän, no, epäsuorasti ainakin teki.

18.1. heräsin tekstiviestiin "älä vaivaudu menemään ulos, luennot on peruttu". Uumoilin, että jonkinlaisesta sääilmiöstä voisi olla kyse, joten kurkistin ulos ja hihittelin sitten samalla kun availin konetta varmistaakseni vapaapäivän. Olihan siellä vähän jotain lumen lähisukulaista.

Ja kyllä, tunnit oli peruttu "due to adverse weather". Tuntien peruuntumisen lisäksi lähes kaikki muutkin paikat kampusalueella olivat kiinni. Tämä tarjosi kuitenkin hyvän tilaisuuden katsoa Obaman virkaanastujaismenoja alakerran oleskelutiloissa. Torkuin toisella silmällä (se oli politiikkaa, ei kukaan voi odottaa että ihminen pysyy hereillä politiikan aikana), mutta avasin molemmat aina kun tuli jotain oikeesti tärkeetä. Niiku Mrs. Obaman asuvalinta päivälle, tai kun se joku hupaisa ukkeli siellä kertoi että "yellow is mellow". Lol.

Seuraavana päivänä odotimme kämppiksen kanssa jännityksella, onko tunteja. Ei ollut. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että bussit eivät kulje ja useat paikat on kiinni, joten opiskelu ja surffailu ovat ainoat ajanviettomahdollisuudet. Tässä vieressä on vähän kaupungintynkää, mutta ei sitä voi juuri kehua. Epätoivoisina ja tylsistyneinä ajauduimme kuitenkin Ruutin kanssa tutkailemaan tarjoomuksia. Jos haluaisin pukeutua kuin tummaihoinen viiskymppinen afrikkalaisamerikkalainen nainen sunnuntaina kirkkoon tai anopin syntymäpäiville, niin kauppa sitä varten on tiedossa. Lisäksi löytyi hippisälää, hasispiippuja, seksiesineitä ja käsineitä iloisena sekamelskana. Ei siis tarvinnut kaivaa kuvetta tämän shoppailureissun aikana.

Ehdin viime viikolla jopa mukaan viettämään klubi-iltaa---

Amerikkalaiset baarit vs. suomalaiset baarit:

- vain iän 21 v ylittäneet saavat alkoholia

- pieniä

- kuumia -> hikisiä (ei ilmastointia)

+ sieltä pääsee ulos vilvoittelemaan

+ juomat on halvempia

+ kävelymatka on lyhyt joten voi käyttää järjettömiä kenkiä halutessaan

+ ei narikkamaksua

- joku voi viedä sun (mun) takin

+ seura oli loistavaa

+ ihmiset on villin näkösiä (ei kaikki, mutta niin moni että niitä tuijotellessa voi kuluttaa illan jos ei halua tanssia)

Sivuhuomautus: tänään on 23 astetta celsiusta lämmintä. Repikää siitä :D

2009-01-18T18:35:00.003-05:00

Eka kokonainen kouluviikko on takana ja jestas kun amerikkalaiset näyttää rakastavan kotitehtäviä! Niitä tulee ainakin kolmen, ellei neljän, suomalaisen tarpeiksi. Jonkin verran on jännittänyt tunneilla. "Mitä jos se kysyy multa jotain, mitä mää sanon??" Ja myöskin kurssin alussa luetellut säännöt kummittelee mielessä, että mitä jos mä unohdan ne ja rikon sääntöjä. Esimerkin voisin kertoa Women and Literature kurssilta. Siellä ei saa olla elektronisia vimputtimia, kännykät ja tietokoneet suljetaan ovella. Muiden kurssien tehtäviä ei luokan sisällä tehdä. Tunnin aikana ei saa syödä, juoda, eikä sieltä saa poistua tai juosta ulos. Vessassa käynti on myös kielletty. Omat tarpeet pitää järjestää niin että ne pysyvät poissa luentosalista. Jos näitä sääntöjä rikkoo, saa varoituksen ja joutuu poistumaan tunnilta. Jos rikkoo toisen kerran, varoitus lähtee jollekin muulle korkeammalle taholle ja koko luokka jättää tunnin kesken. Kolmannesta varoituksesta joutuu pois kurssilta ja ilmoitus järjestyshäiriön aiheuttamisesta menee jollekin. Ohjeet tunnilla käyttäytymisestä piti allekirjoittaa ja päivätä. Se on kuulemma sitova sopimus.

Sitten vähän mukavampiin juttuihin. Käytiin tänään Ruutin kanssa hikoilemassa Recreational Centerissä. Joensuun yliopiston kuntosali mahtuisi tämän lukaalin eteiseen mennen tullen. Crosstrainerilla viuhotin 60 minuuttia, poltin n. 460 kaloria ja keskimääräinen syke oli n. 170. Oli se hieno laite se! Huolisin kotiinkin. Samalla kuuntelin musaa ja katselin nyrkkeilyä, kun sitä sattui telkkarista tulemaan, mutta myös lehtiä oli tarjolla, jotta voi lukea liikkuessaan.

Koti-ikävä tulee vähäsen aina suihkussa käydessä. Se vesi kun tulee vain sieltä ylhäältä. Tuntuu, että jalat on vielä saippuassa, kun astuu kopista ulos. Lisäksi veden lämpötila on asetettu aaltoilevalle. Eli kun avasee suihkun ja säätää lämmön, niin sitten sieltä tulee välillä mukavaa vettä, sitten kylmää, sitten mukavaa, sitten tulikuumaa, sitten mukavaa, kylmää, mukavaa, kuumaa.... Näin ollen hypin suihkun alle, pois, alle, pois.... Ja suihkussa käynti vie 2 kertaa enemmän aikaa kuin optimitilanteessa, jossa veden lämpötila on vakio.

Sää: Sää on ollut kirkasta, kuulasta, ja jopa pakkasta oli. Paikallisten pukeutuminen pysyi muuttumattomana, shortsit oli edelleen pop. Tänään sataa, mutta ei ole niin kylmä.

//edit: Oho, tuli juuri semmonen fiilis (siis ihan nyt, 19.1. klo 2:17 Suomen aikaa ja 18.1. 7:17 pm paikallista), että nyt jaksaa taas. Aikaero sekä uuteen sopeutuminen on väsytelleet aika lailla, mutta nyt tuntuu hyvältä. :)

MI: Tehtävä Kahvi

2009-01-12T10:10:00.003-05:00

Aamukahvin saaminen on osoittautunut älyttömän hankalaksi; tai erinäköisiä litkuja on kyllä saatavilla, mutta jos haluaa mitään oikeasti kahviin verrattavaa, niin 2-3 dollaria pitää pistää likoon. Ruokailuhallin kahvi on lähin vaihtoehto. Sinne joutuu menemään vain portaat alas, asunnosta ulos ja aukion poikki. Tosin se vaikuttaa enemmän viemärivedeltä kuin kahvilta. Erikoiskahvit ovat enimmäkseen erikoisia, eivät oikeastaan kahvia. Javan Cappuccino on lähinnä oikeaa kahvia, mutta sitä varten pitää mennä portaat alas, ulos, aukion poikki, mäki ylös, suoraan ja oikealle. Ei ihan epäaamuihmisen paras vaihtoehto, mutta kuitenkin siis suunnilleen kahvia. Ostin vedenkeittimen ja pikapulveria: "Hills Bros Cappuccino (irish creme)". Muuten hyvää mutta unohtivat kahvihiukkaset pois kun innostuivat niin noista kermahiukkasista. Mur. Itku.
Pitää vielä kokeilla uudemman kerran, jospa löytäisin Walmartista silkkaa kahvia sisältävää jauhetta. Sitten voisin sekoitella näitä kahta...

Kävin eilen Walmartissa ja joudun menemään tänäänkin. Ostin nimittäin juoksukengät. Maksoin ne itsepalvelukassalla (eli tavarat vedetään omin käsin viivakoodinlukijasta läpi ja pussitetaan ja sitten vedetään kortti läpi lukijasta ja allekirjoitetaan näytölle, ei paperille(!!1)), joten varashälytin on edelleen kiinni kenkuleissa.

Ummet ja lammet

2009-01-10T16:38:00.003-05:00

Poh. Olipas tyhmaa minulta. Tulin kirjastoon kirjoittamaan, mutta kun eihan taalla ole aakkosia ja ookkosia. Onneksi ihmisaivot osaavat kohtalaisen hyvin taydentaa tuollaiset puutteet ja klulumema jpoa ymmatraa snaat kuhnan vaan kaski vimiietsa krijiatna ovat oikeissa paikoissa. Tieda tuota sitten oikeasti. Kamppiksen poikaystava kylailee ja ajattelin antaa heille - ja itselleni - vahan omaa tilaa. Tapasin myos kamppiksen, Kimin, aidin ja jonkun (ehka) serkun.

Eilen ajattelin, etta eihan tasta tule mitaan jos ma en lahde muiden kanssa illalla ulkoilemaan. En tutustu keneenkaan ja paadyn vain istumaan koneella koko matkan ajan. Lahdin siis baarihin muiden muassa. (Ja istun nyt koneella, joten kuinkas sitten kavikaan...) Juttelin Vilille juuri ennen lahtoa ja sitten tulikin ikava ja alkoi kovasti mutruttaa. Nain ollen yritin kylla parhaani mukaan liimata hymya naamalle, mutta ei se vissiin onnistunut.
Hollantilainen Bob: "oletko sa vihainen?"
Mina: "en, oon vaan taantunut normaaliksi suomalaiseksi ;)".
Tanssahtelin aikani muiden kanssa, mutta kun tuli aika vaihtaa parempaan baariin, niin mina ja korealainen San kappailtiin kotia kohti.
Kun 25:sta henkilosta 24 kysyy, etta enko ma juo mitaan ja miksen ma juo, enko ma tykkaa juoda, niin pikku hiljaa se alkaa nyppia. Etenkin kun "ei vaan tee mieli" ei liene kovin yleinen syy.

Pari edellista paivaa oli ihan todella kylmia. Paikallisia ei tosin nayttanyt haittaavan ja shortseissa vipeltely naytti suositulta. Tanaan kuitenkin oli taas lampimampaa - semmoinen lampiman, aurinkoisen syyspaivan nakoa ja oloa. Kavin kampuksen kaupassa ostamassa ison mukin. Toisaalta se tulee ihan tarpeeseen, mutta toisaalta se on myos klassinen kampusesine, josta juodaan lempikahvit viela vuosia myohemmin (jos se on ehja) :) Kollegepuku pitaa myos hankkia. En vaan ole viela paattanyt varia. Shortsien lisaksi ECU:n logolla varustetut swetariasut ovat suuresti paikallisien suosimia. Farkuissani taidan olla ylipukeutunut :P

Kaytiin eilen Ruutin kanssa tekemassa viela muutamia perushankintoja. Seikkailtiin kampusbussilla ensin Barnes and Noble -kirjakauppaan. Ruut taisi vallan innostua :) Mie jatin kaikki kirjat hyllyyn ja aion innostua vasta kun paasen kenkakauppaan. (Tuomistani 4 parista yhdet meni rikki, mika tekee aika ison loven valikoimaan. Erityisesti siksi etta niistakin lopuista yhdet on suihkuflipflopit ja toiset korkkarit.) Siita jatkettiin Targetiin. Valtavan tavaramaaran kanssa sitten odotettiin kampusbussia ja mietittiin, etta seisotaanko me oikeassa kohdassa. Bussikylttia kun ei ole ja meidat vaan tiputettiin yhdelle.. hmm, liikenteenjakajaksi sita kai voisi kutsua... liikenteenjakajalle. Ja niita oli rivissa 20. Missa siis pitaisi seisoa odottamassa?? Oli jo ilta ja pimea alkoi tulla ja kylma ja mielessa kummitteli kampuspoliisin esitelmat siita kuinka pitaa pitaa huolta omasta turvallisuudesta. Huoli oli onneks turha.

Nyt ma aion jatkaa tasta lukemaan laksyja (niinpa, lauantaina, en makaan kasita). Toivon, etta kirjaston peralla olevat lukutilat on vahan vahemman innokkaasti ilmastoituja kuin tama tietokonetila, silla nappeja paleltaa.

Ensivaikutelmia

2009-01-08T22:54:00.004-05:00

Jännitti sitten niin että nukuin ennen lentoa 2 tuntia. Kyyti kohti kenttää lähti ennen neljää aamulla. Saavuin juuri sopivaan aikaan, vaihdoin tulosteen lippusiksi ja kirmasin turvatarkastukseen, ostin vesipullon ja Voguen ja kävelin koneeseen. Heathrowlla jouduin odottamaan vähän pidempään. Matkalla portille huomasin käveleväni kahden suomalaisen perässä, ja sattuipa sitten niin, että he olivat myös matkalla ECU:hun. Lentokoneessa jutustelin Dukea käyvän saksalaisen kanssa. Siis sitten kun hän oli herännyt viiden tunnin uniltaan. Olin niiin kade! Käytävän toisella puolella istui suomalainen tyttö. (Suomalaiseksi tunnistin, kun hän luki Trendiä.) USA:n päässä maahantuloviranomaisten käsittelyssä ollessani kuulin hänen sanovan toiselle virkailijalle, että määränpää oli ECU. Meitä on siis neljä; luonnollisen epäkohteliaasti hölpötämme välillä suomea onnesta soikeana.
Aikaeroon sopeutuminen on käynyt hitaisesti. Lisäksi kahdessa päivässä on pitänyt sopeutua niin paljoon, että tuntuu höpöiseltä. Olen kuitenkin oppinut vetämään vessan ja osaan ostaa itselleni ruokaa onecardilla.
Rahaa käytin juuri kolmen kurssin kirjoihin yli 200 dollaria. Vielä kahden kurssin kirjat on ostamatta.

Ei täällä kovin lämmin ole, mutta ei ole lunta tai tuiskuakaan. Kylmä kai tulee vain koska siihen ei osaa varautua. Yhtenä päivänä voi olla tosi lämmin ja seuraavana hytisyttääkin ihan kunnolla. Paikalliset tosin kulkevat shortseissa ja t-paidoissa milloin vain. Kuten kauemmin paikalla ollut vaihtari totesi, ihmisten vaatetuksesta ei voi täällä tunnistaa vuodenaikaa.

Kaikki on niin isoa ja hienoa. I swears. Ja halpaakin. Opiskelijalle edut ovat mahtavat. Täällä on ilmainen bussilinja. Opiskelijakortin sai 10 dollarilla ja valokuva sitä varten otettiin korttihakemusta palauttessa. Kortin sai luonnollisesti mukaansa 3 minuttia myöhemmin... Kortille on siis ladattu aterioita 19 viikossa ja niitä voi käydä syömässä noin mihin aikaan hyvänsä yöllä kahteen asti (nettisivun mukaan ainakin; toistaiseksi aamukahvi on osoittautunut tehtävä mahdottomaksi.) Kampuksen poliisivoimat käsittävät noin 60 henkilöä, jotka tulevat halutessani saattamaan minut kotiin kampuksen paikasta a paikkaan b. Ei tosin sen ulkopuolelta. Hälytysnappeja joilla heidät voi kutsua vaaran uhatessa on siellä täällä tuolla ja jokapuolla. Kirjasto näyttää erittäin lupaavalta, ja jos siellä sattuu eteen jokin ongelma, niin kysmän voi virkailijalle lähettää tekstiviestillä tai voi käyttää IM:a. Yliopisto on paljon isompi kuin mihin olen tottunut, ja samaten sen resurssit.

Nyt nukkumaan. Huomenna pitää olla pirteänä ja skarppina Classical Mythologyssa. (Oppikirja n. 70$ jos oikein muistan, parasta olla hemmetin hyvää tekstiä...)

8 päivää jäljellä ja muutama yökkönen vatsassa

2008-12-29T10:04:00.001-05:00

Nyt alkaa vihdoin jänskättää. Tosin edelleen sen verran vähän, että varmasti Jenkeissä sitten ihmettelen, että miksi tämä tai tämä puuttuu. Taannoin näin unta, että orientaatiopäivänä totesin passin unohtuneen kotiin. Muistan lupailleeni, että äitini lähettää sen perässä, mutta tajunneeni sitten, että enhän tiedä edes osoitettani siellä.
Osoite siellä on tosiaan edelleen mysteeri. Kai se selviää sitten viimeistään, kun jossain pedissä jo makoan.

Kävin vaihtamassa itselleni dollareita. Äitini oli käynyt samalla summalla ennen joulua ja nyt mä sain jo 10 dollaria enemmän. Niiku oho. En ikinä uskonut, että äitini luottamus pärjäämiseeni on näin huipputasoa. Siis se vaikutti ihan varmalta siitä, että mä hävitän suuren summan dollareita tässä joulun aikana. Myönnän ehkä joskus 12-vuotiaana kadottaneeni 20 mk, mutta lienen oppinut sen jälkeen jotain rahasta.

Huomenna lähden takaisin Joensuuhun siivoamaan kämppää. Jippii. Lempipuuhaani :P Jännästi iso väsy tuli tätä ajatellessa. Pitää varmaan alkaa liikkumaan väsymyksen häätämistarkoituksessa. Kinkkua olen sulatellut jumppavideoiden kanssa niin, että liikkuminen on ollut kaukana sulokkaasta jo useamman päivän. En ole koskaan suosinut pikkuhiljaista treenaamisen aloittamista. Avantoonkin hypätään pää edeltä...

Oi onnea, "vihaan maailmaa" -päivät ovat nykyään harvemmassa. Silti yhtä luotettavia kuin auringonnousu.

2008-05-05T03:40:00.000-04:00

Joskus ei voi kuin miettiä, että miksi. Miksi en saa töitä? Olenhan jaksanut pakertaa elämässäni eri osa-alueilla enemmän kuin tarpeeksi. 9,3 lukion todistuksen keskiarvo ja 3 ällää - luulisi että senkun valssaa sisään paikkoihin. Vaan ei. Sitä paitsi olen ihana ihminen :P Samaisella todistuksella ei meinannut päästä ammattikorkeakouluun nimim. varasijalta sisään. Eli hyvät tyttäret ja poikaret, ei kannata lukea lukiossa. Silloin kannattaa nauttia elämästä. Kolikon toinen puoli on tietysti, että kun älysin hakea Jojen yliopistoon, niin otin pääsykokeiden kanssa rennosti auringonottomeiningillä, ja plups, opiskelupaikka tipahti. Ei siis käsittääkseni sen vuoksi että luin rennosti, vaan siksi että todistuksesta saadut pisteet olivat hyvät...

Kasasin itselleni tappolukujärjestyksen syksyllä sekä keväällä. Miten kävi? Jaksoin nipin napin käydä luennoilla, ja tentteihin en sitten oikeastaan panostanut. Ei riittänyt energia. Suurin osa on mennyt läpi, mutta menestyksen lippu ei juuri liehu.

Onpas blaah teksti. Ei pitäisi edes julkaista. Mutta kun en usko että kukaan lukee tätä blogia, niin sillähän ei ole väliä x)

2008-04-30T01:06:00.000-04:00

Konsertti lähestyy. Enää viisi päivää tai kuusi tai neljä - en osaa laskee, oon humanisti, nykyään. On siis vallan hienoa että heräsin aamulla tenorina. Olen palannut altoksi näin iltaa kohti mennessä, vaikka pelkäsin bassoa tai samaa ääntä kuin tyhjenevässä uimapatjassa. Katsellaan huomisten vappurientojen jälkeen mimmonen flunssa onpi päällä.

Viikonloppu meni NMESissä ja oli huisin hauskaa. Nyt harmittaa luonnollisesti enemmän, että ensi vuonna en pääse mukaan Joensuun NMESiin. Tosin eihän se vielä varmaa ole, kun en ole vaihdosta saanut kuulla mitään. Viikonlopusta jäi kuitenkin käteen pentti- sekä spede-asteikot, mielikuva Vilistä vääntämässä silmukoita kaulaliinaan sekä vaipanvaihtokone, joka pitää räjähdysääniä. En tiedä siis linja-autoista, mutta voin vannoa että junassa on tunnelmaa.

Tämä päivä on mennyt huonoillessa, enkä voi olla muuta kuin ylpeä siitä. Kyllä ne ruotsin esseet jaksavat odottaa päivän tai pari, samaten proseminaari ja muukin tentteihin lukeminen. Sainpahan pyykkiä pestyä sekä omistettua aikaa ystävyyssuhteiden ylläpitoon. Facebookkaaminen on myös ollut tänään avainsana.

Nukkumaan melkein tekisi mieli, vaikka ilta on vielä nuori. Huomenna on kuitenkin työhaastattelu. Kokouskutsu on vielä ennen uinumista ohjelmanumerona. Työhaastattelu on pizzaruokapaikassa - kannattaa siis ehkä jättää mainitsematta, että olen toivoton kokki ja ainoa mihin taitoni riittävät on itseni hengissä pitäminen. Toisaalta myin onnistuneesti kukkasia kolme kesää (ja niitä käytiin jälkeen päin kehumassa) ja saldoni on kuitenkin se, että tapan jopa muovikukat...

Kohti jotain

2008-04-17T01:43:00.000-04:00

Vaati juuri luonnottoman monta yritystä, ennen kuin pääsin sisään blogitililleni. Pitäisi ehkä kirjoittaa vähän useammin tai poistaa koko roska. Ihmisen aika ei vaan riitä kaikkeen. Olen ollut enenevästi stressaantunut ja kiireinen syksystä lähtien, joten blogailut ovat saaneet jäädä. Samoin olen ehkä kadottanut ystävät ympäriltäni. Jos en ole onnistunut niin yritys on ollut hyvä. Poikaystävä-raukka tietysti ottaa eniten hittiä. Luulin että kun proseminaari on nyt palautettu, niin helpottaa, mutta ha, olinpahan väärässä.

Proseminaarini on laatutyötä; en pysty lukemaan sitä, koska olo tulee niin vaikeaksi. Se on kertakaikkisen surkea väännelmä. No, saanpahan kandin paperit kuitenkin. Jos vaikkakin pelottavan huonot. Sitten voin alkaa innolla ajatella gradua.

Kuoron puheenjohtajuus on ihmistä kasvattava kokemus hyvine ja huonoine puolineen. Valitettavasti se vie noin kaiken ilon itse laulamisesta. Tai sitten yleinen väsymys vie kaiken ilon kaikesta. Muistan tasan kaksi kertaa viimeisen kolmen ja puolen kuukauden ajalta, jolloin on ollut oikeasti hyvä olo sisällä. Alan todennäköisesti kohta tarvita ammattilaisen apua - nimittäin sihteerin. En ehdi, pysty, kerkeä tekemään kaikkea mikä pitäisi.

Kaupungissa hengaa joku saksalainen, joka yrittää jutella vastaan tulevien tyttöjen kanssa. Ensimmäisellä kerralla en osannut varoa, ja jutustelin hänen kanssaan jonkin aikaa. Kun hän alkoi käydä päällekäyväksi ja tunkeilevaksi, minua alkoi pelottaa. Harmittelin myös, että hän ehkä tietää liikaa minusta. Keskusteluyritys avauksella "hi, do you speak English" toistui muutamaa viikkoa myöhemmin kirjaston edessä. Olin myöhässä ja megakiireissäni ja tyydyin pikaisesti toteamaan, että "excuse me, gotta go" ja tähän hän huvitti minua toteamalla kovaan ääneen "fucking weirdo". Lovely. Voin kuitenkin olla huoletta. Hän ei tiedä minusta liikaa, sillä tänään hän yritti jälleen, eikä siis selvästikään muista minua. Olin jälleen kiireinen ja pakenin paikalta, mutta pyysin kai kohteliaammin anteeksi kuin edellisellä kerralla, sillä minua ei nimitelty. Tai en kuullut. Lääh. Uuvuttava ihminen.

väsyväsyväsyväsyväsy... drift, coming my way : P

2007-12-01T02:03:00.000-05:00

Oli konsertti. Se meni. Thus mennyt aikamuoto. Osattiin jotain sanoja, toisia sitten vähän ei.
Huomenna suunta on kohti Savista. Plääh, kun väsyttää.
Proseminar research proposalin palautin tänään. Se oli huono.
Tässäpä nää tärkeimmät.
Nyt kuunnellaan jotain häröä irkku(ehkä)musiikkia Superblondin (: D) residenssissä. Ihan nättiä. Nyt se vaihtoi Totoon, this might not be what I'd consider improvement...

Nallekarkkiparty

2007-09-12T00:50:00.000-04:00

Yey Yey, it's mah birthday. En ole juhlinut enää vuosiin... ok, kolmeen vuoteen. Siihen myös lopetin vuosien laskemisen ja ongelmakseni olenkin saanut sen että ikääni kysyttäessä joudun hetken miettimään oikeaa vastausta. Olen siis vastaillut olevani 19-vuotias jo kolme vuotta. Henkinen ikäni ei kyllä ole saavuttanut vielä edes sitä. Tänään siis kuitenkin juhlistin päivääni käymällä Houkutuksessa herkullisella kakkupalasella ja kahvilla hyvän ystävän seurassa. Muutakin aktiviteettia päivään kertyi, mutta Houkutus oli se Juttu jolla olin päättänyt juhlistaa. Ok, pakko mainita Tiimari-visiitistä, jonka aikana törmäsin silmiään pullauttelevaan kynään. Ihan ehdotonta huvia! mutta kolmen euron hinta esti minua nolaamasta itseäni kaupan ulkopuolella. X)

Nuorempana aina listailin mitä olin saanut lahjaksi. Muistoihin jäävät tämän vuoden osalta...: Piristävät nallekarkit jotka tulivat postissa. Uiuiui! So cute. Ja piristivät ihan oikeasti. Pääkallomuki. Näin sen, halusin sen, sain sen. Me iz sooo happie! Äitini pistin lahjoittamaan viimeisen Harry Potterin heti sen ilmestymispäivänä. Se liimasi mut paikalleen ja nenän kirjaan (aineita jouduttiin käyttämään erityisesti jotta saatiin kirja irti nenästä, paikasta oli helpompi päästä irti (huono huono vitsi...)). Pari korttia saapuivat ilman suurempia lahjoja, antanen tämän anteeksi ; ). Ja sitten, William Joseph, tämän käsittelen myös tämän vuoden synttärilahjakategoriassa. Olen vaahdonnut siitä miehestä niin paljon. Pahvilaatikosta ei siis kuitenkaan hypännyt äijänkörilästä. Kyse on cd-levystä. Like the best ever!!!!! Kuuntelin aktiivisesti puolisen vuotta sitten ja kuuntelen edelleen. Aloitin sillä aamuni. Olen mennyttä.

Old, new, borrowed, blue.

2007-09-01T17:48:00.000-04:00

Joku voisi kuvitella että rakastan lukujärjestyksen tekoa, koska olen nyt tehnyt omani nelisen kertaa. Saattaa olla että rakastankin. Ranska tipahti pois ja ruotsin kursseja tuli pari lisää. On siis edelleen mahdollista että kuolen työmäärääni. Pedagogisten kurssit kestänevät kuukauden tai korkeintaan yhden periodin. Osaan arvostaa sitä, että sen jälkeen lukujärjestykseni helpottuu hieman. Vaihtoehtoisesti höpsähdän sen vuoksi, ettei mulla yhtäkkiä olekaan mitään tekemistä (ei liene pelkoa kuitenkaan tästä). Haluaisin nähdä jonkin toisen tiedekunnan, jossa tunteja on 26:sta ylöspäin viikossa ja siihen kotitehtävät päälle ja vuoden lopussa opintopisteitä on kasassa 46. Tätä ajatellessa hajoaa.

Menneen viikon kivoihin juttuihin lukeutuu ehdottomasti uudet fuksit ja tuutorointi. Hieman on tunnontuskia siitä, että se mikä on selvää omassa päässä ei kuulosta selitettynä läheskään niin selvältä. Paljon asioita taisi jäädä myös sanomatta, mutta kuulemani perusteella se olisi ehkä mennyt ohi joka tapauksessa, sillä paljon siitä mitä sanottiin meni ohi. On kuitenkin aivan ihanaa, että täällä on nyt paljon potentiaalisia uusia ystäviä ja tuttuja. Ilokseni olen huomannut että mun on helppoa mennä juttelemaan uusille ihmisille.

That was something new, now to something old. Myös vanhat ystävät kaupungissa enenevät eli lapsuuden ystäväni muutti juuri tänne. Erikivaa! : ) Something borrowed... Tällä hetkellä leffoja ja kirjoja on lainassa. Kohta varmaan rahaakin. On vähän ankeutta huomattavissa pankkitilillä, eikä edes ihan vähän jos tarkkoja ollaan. Something blue: taivaalla on vaihteeksi näkyvissä jossain määrin sinistäkin. Jee.

Hajanaisia ajatuksia

2007-08-14T21:24:00.000-04:00

On aina oikein rohkaisevaa ja itsetuntoa kohottavaa, kun kaupan täti tuijottaa erityisen pitkään. Tiedän että menin ilman meikkiä ja otsassa on näppylä, mutta pientä rajaa, kiitos.

On kiva, että koulu alkaa, mutta tällä menolla mä kärsin kouluahdistuksesta ennen ensimmäisenkään kurssin alkua. Olen nyt kolmisen viikkoa ollut jatkuvan ahdistuksen vallassa kesäkurssieni esseiden takia. Miksi ne eivät valmistu? Tällä määrällä ahdistusta pystyy yleensä tuottamaan useita esseitä. Toistaiseksi kuitenkin vaatimusten täyttyminen on noin yhdeksän sivun päässä.

Esseitä lukuunottamatta olen tuntenut itseni hyödyttömyyden perikuvaksi koko kesän. Se tarkoittaa siis montaa kuukautta itseinhoa. Tätä kompensoimaan olen päättänyt opiskella ensi lukuvuoden aikana englantia, ruotsia, ranskaa ja pedagogisia opintoja. Toisin sanoen meinaan tehdä itsemurhan akateemisin menetelmin. Syksyn ajalle olen kaavaillut 25 - 40 tuntia aktiivista läsnäoloa per viikko. Onneksi 40 tuntia ei tarvitse tehdä kuin yhtenä viikkona, tosin 25 tunnin viikotkin jäävät perin harvinaisiksi. Todennäköisesti totean kahden viikon jälkeen, että ranskan opiskelu saa osaltani jäädä, mutta koitetaan nyt kuitenkin.

Epäonnekseni kaapeliverkkoon kuuluminen tarkoittaa tv-lähetyksiä helmikuuhun asti. Olin jo laskenut, että heitän televisiolla vesilintua ja keskityn tekemään jotain hyödyllistä, mutta toistaiseksi siis televisio säilyy harrastusmuotona. Kuoroharrastusta aion myöskin jatkaa kun se on niin kivaa. Taekwondo oli kanssa niin kivaa, mutta se vaatii hieman realistista ajattelua. Liikkuva ihminen ei tervettä päivää näe, vai miten se nyt menikään... Ja se vain on mulle aika rankkaa treeniä, jossa on paikat vaarassa. Nimim. Vatsalihakseni revähti ja se ei ollut kivaa. Mutta enpä mä kyllä mihinkään venyttelykurssillekaan suostuisi menemään; kauheata lässyttämistä on sellainen (tyylillinen sanajärjestysvirhe, tiedetään!, mutta puolipisteen jälkeen tarvitaan lause, eli predikaatti pitää olla, tai jotain, öhh).

Kahvin paikka.

Update

2007-06-15T03:56:00.000-04:00

Myöhästynyt WHOPEE!!! Sillä sain keltaisen vyön. Olen siitä hitsisti onnellinen. Lisäksi sain vielä nopeahkon (positiivisen) erityismaininnan (jota en tosin katso ansainneeni; siitä huolimatta sekin tuntui huisin mukavalle...)

Reissu oli hieno ja Budapestista jäi hyvä maku suuhun. Esillenoston ansaitsevat suurlähettilään hienot tarjoilut, joita olen jo hehkuttanutkin yhdelle jos toisellekin moneen otteeseen, sekä kaupunki yövalaistuksessaan.

Kevään viimeisen tentinkin sain läpi, mikä tosin ei ole hyvä juttu. Uskoni tähän opinahjoon alkaa mennä. Läpäisin kaksi pedagogisten opintojen tenttiä kuuntelematta luennoilla juurikaan ja näkemättä koskaan tenttikirjaa. Arvosanaksi tuli molemmista 2, ei siis mitään mahtavaa, mutta se ei minua huoleta. Sen sijaan se että niistä pääsee läpi yleistiedoilla on mielestäni naurettavaa. Olkoon, sain 6 opintopistettä, pistin ne taskuun. Pitäisi kai vain sanoa "kiitos".

(matka)stressi ja muita murheita

2007-05-04T02:54:00.000-04:00

Viimeinen tämän kouluvuoden tentti oli tänään. (Tosin se ei millään muotoa mene tällä kerralla läpi, joten teoriassa se on vielä edessä päin.) Nurinkurisesti nyt iski päälle niin suuri Stressi, että tunnen jo kuinka se pyyhkäisee kehoni yli saaden hiukseni haurastumaan ja ihoni näppyläiseksi, (minkä ajatteleminen taas luonnollisesti lisää stressia). Enää en voi vedota siihen, että pitää hoitaa ensin koulu pois harrastusten alta. On pakko keskittyä harrastuksiin. (Pakon ja harrastusten ei pitäisi päätyä samaan lauseeseen...)

Ylihuomenna on kuoron kevätkonsertti ja osaan ulkoa vasta kolme laulua. Mikä kummallisinta, kyseiset laulut ovat ruotsiksi, joten en edes täysin ymmärrä mitä laulan, mutta silti ne jäivät päähän ilman opettelua. Voi tosin olla, että ei ole väliä osaanko laulun laulua, sillä tällä hetkellä kipeä, yskäinen kurkkuni ei tuota erityisen suloisia sointuja, lähinnä riipiviä ja rahisevia. Jos kevätkonsertin saa kunnialla läpi, voikin alkaa huolehtia kuoromatkasta Unkariin. Matkavakuutus vielä uupuu; en oikein vielä tiedä mitä uusimmat lentoturvallisuussäännöt pitävät sisällään; en omista matkalaukkua; osa garderoobista on vielä kaupassa (mm. kengät, tuskaa!!); siellä paikanpäällä tarvii vissiin rahaa... "ynh, uik"
(muistan hengittää... muistan hengittää... syvään)

Matkastressi pintapuolisesti käsitelty; voin siirtyä treenistressiin. Kahden viikon flunssa on rajoittanut sekä varsinaista taekwondotreeneissä käymistä että kotitreeniä. Olen siis taas huonommassa kunnossa kuin aikoihin ja vyökoe on ensi viikolla. Olen ehkä parantunut revähtäneestä vatsalihaksesta (ehkä en, se selvinnee maanantaina lääkärin jälkeen "ynh"). Nyrjähtänyt nilkkani vihoittelee heti kun kävelen enemmän kuin Carelia-salilta humpalle ja takaisin, joten ap chagiin vaadittu asento ei yleensä onnistu. Ainoa mahdollisuuteni on, että kehitän tämän stressihuolestuneisuuden aggreksi ja läpäisen vyökokeen silkalla asenteella.
(muistan hengittää... "ynh")

Musiikilla jatketaan

2007-04-22T21:46:00.000-04:00

Olen niin myyty. Katsoin vahingossa pätkän ohjelmaa Vaimoni on prinsessa, jossa Royal Family of Van Dien kutsui kotiinsa erään pianistin vierailulle. Heillä ei ollut pianoa valmiina, joten Yamahan kundit kävivät tipauttamassa flyygelin lainaan siksi illaksi. Siinä sitten perheen pieni taapero pimputtelee pienillä (varmasti) puhtailla sormilla ennen kuin illan pääesiintyjä saapuu paikalle. (Vaikka nyt jäinkin tähän kateussävytteiseen kerrontaan kiinni, niin se ei ollut pääasia... :P)

Pianisti saapuu paikalle ja soittaa kuin enkeli.. tai paholainen, take your pick. Uusin suuri rakkauteni onkin nimeltään William Joseph. Taitoihin kuuluu mm. pianon soittaminen ylösalaisin. (Ei hassumpaa.) Jään siis odottamaan kieli pitkällä sitä hetkeä kun miehen levyn saa hankittua Suomen (tai Ruotsin, sekin käy) kamaralta. Luottokorttia ei ole, joten tilaaminen Amazonista ei käy päinsä. Ei sillä, sivusto tällä hetkellä ilmoittaa, että "Only 3 left in stock--order soon (more on the way)". Odotusaikana istun ehkä koneellani vielä tavallista enemmän kuulokkeet päässä, sillä Josephin nettisivu soittaa näitä ihania kappaleita. Huooooh!

2007-04-21T16:36:00.000-04:00

Tänään. Tänään kävin laulamassa. Kuoroharrastukseni täytti lauantaipäiväni aika mukavasti, sillä tunnit kymmenestä viiteen hujahtivat laulellen. Ilokseni voin huomata huiman kehityksen tapahtuneen äänessäni ja tekniikassani. Alkusyksyn 3 - 4 tunnin lauluharjoitukset sattuivat kurkkuun vielä seuraavanakin päivänä eikä ollut toivoakaan, että ylä-g:n kohdalta pihahtaisi mitään ulos. Nyt jatkoin vielä kotona tunnin verran kuoromateriaalia hioen sekä Christina Aguileran biisejä luritellen, kun en yksinkertaisesti malttanut lopettaa. Ja toisinaan se g:kin sieltä ilmoittelee itsestään.

Tämä johtaa ajattelemaan, kuinka hienoa olisi omistaa piano. Ei tarvitsisi aina pelkkää ääntään rassata; voisi joskus pistää sormet töihin. Aloin tapailla koskettimia ehkä 4-vuotiaana. (Ehkä jo pienempänä. Omistan herttaisen kuvan siitä, kun istun isäni sylissä soittamassa. Muuten en olisi yltänyt soittamaan.) 6-vuotiaana aloin käydä pianokoulussa ja sitä jatkui 12-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen jatkoin harrastusta itsekseni 18-vuotiaaksi miltei päivittäin, joten muutto kotoa pianottomaan talouteen saattoi horjuttaa silloista psyykeäni. Kaikkeen tottuu. Nykyään kotona vieraillessa käytän joka päivä vähintään tunnin, enintään 5 tuntia soittamiseen. Äitini on melkein alkanut osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä, mutta tyynnytelläkseni tilannetta halaan myös häntä enkä vain pianoa.

Hmh, asiasta puhuminen kasvattaa pianoikävääni eksponentiaalisesti (olen humanisti, en ymmärrä juuri käyttämääni matemaattista termiä, mutta se kuulosti hienolta). Pitää siirtyä miettimään muita juttuja tai mielialani vaipuu murjotuksen puolelle.
Voisin miettiä vaikka................ vaikka sitä että on itse sisällä kun ulkona sataa. Se on aina niin mukavaa. : )

Kun massa edellä niin minä perässä

2007-04-18T04:22:00.000-04:00

(Irc-galleriasta löytyy paljon tuttuja, laitoin siis kuvani sinne. Paljolla tutuilla näkyy myös olevan blogeja, joten...)

Heittäydyin näemmä kovin spontaaniksi, kun päätin tässä blogia lähteä väsäilemään. Kertoo ikävää kieltään niin heittäytymisen taidostani kuin spontaanisuudestanikin. Tai sitten vain osoittaa, että useamman tunnin lukuputken jälkeen yhdeltä yöllä heittäydyn helposti höllahuuliseksi ja tunnustan julkisesti, kuinka tylsä elämäni on.

Kirjailin juuri kasaan elämäni pisimmän extended outlinen, melkein varsinaisen esseen pituisen. Kirjoitusprosessi oli kovin kivuton, mikä on yleensä suoraan verrannollista arvosanan kivullisuuteen, jopa tuskallisuuteen. En kuitenkaan vielä aio hukkua inhorealismiini, vaan annan tulevaisuudelle mahdollisuuden osoittaa, että hikoilu ja kyyneleet riittävät hyvään arvosanaan, eikä verta tarvitse vuodattaa.

Jätetäänpä tältä erää tähän, sillä yö on pitkällä ja aamulla odottaa niin sanakoe kuin tenttikin ja lisäksi 300 sivua French Lieutenant's Womania on valmiina ahdistamaan minut nurkaan myöhemmin päivällä. Illalla pääsen pariksi tunniksi laulamaan kuoroharrastukseni parissa, jonka jälkeen saan vielä hikoilla taistelupuku päällä (epämiellyttävä liikuntaharrastuspuku siinä mielessä, että pelkästään se päällä seisominen aiheuttaa epämiellyttävän lämpimän tunteen, mutta ei siitä sen enempää).

Nighty night.