Kun massa edellä niin minä perässä

(Irc-galleriasta löytyy paljon tuttuja, laitoin siis kuvani sinne. Paljolla tutuilla näkyy myös olevan blogeja, joten...)

Heittäydyin näemmä kovin spontaaniksi, kun päätin tässä blogia lähteä väsäilemään. Kertoo ikävää kieltään niin heittäytymisen taidostani kuin spontaanisuudestanikin. Tai sitten vain osoittaa, että useamman tunnin lukuputken jälkeen yhdeltä yöllä heittäydyn helposti höllahuuliseksi ja tunnustan julkisesti, kuinka tylsä elämäni on.

Kirjailin juuri kasaan elämäni pisimmän extended outlinen, melkein varsinaisen esseen pituisen. Kirjoitusprosessi oli kovin kivuton, mikä on yleensä suoraan verrannollista arvosanan kivullisuuteen, jopa tuskallisuuteen. En kuitenkaan vielä aio hukkua inhorealismiini, vaan annan tulevaisuudelle mahdollisuuden osoittaa, että hikoilu ja kyyneleet riittävät hyvään arvosanaan, eikä verta tarvitse vuodattaa.

Jätetäänpä tältä erää tähän, sillä yö on pitkällä ja aamulla odottaa niin sanakoe kuin tenttikin ja lisäksi 300 sivua French Lieutenant's Womania on valmiina ahdistamaan minut nurkaan myöhemmin päivällä. Illalla pääsen pariksi tunniksi laulamaan kuoroharrastukseni parissa, jonka jälkeen saan vielä hikoilla taistelupuku päällä (epämiellyttävä liikuntaharrastuspuku siinä mielessä, että pelkästään se päällä seisominen aiheuttaa epämiellyttävän lämpimän tunteen, mutta ei siitä sen enempää).

Nighty night.