väsyväsyväsyväsyväsy... drift, coming my way : P

Oli konsertti. Se meni. Thus mennyt aikamuoto. Osattiin jotain sanoja, toisia sitten vähän ei.
Huomenna suunta on kohti Savista. Plääh, kun väsyttää.
Proseminar research proposalin palautin tänään. Se oli huono.
Tässäpä nää tärkeimmät.
Nyt kuunnellaan jotain häröä irkku(ehkä)musiikkia Superblondin (: D) residenssissä. Ihan nättiä. Nyt se vaihtoi Totoon, this might not be what I'd consider improvement...

Nallekarkkiparty

Yey Yey, it's mah birthday. En ole juhlinut enää vuosiin... ok, kolmeen vuoteen. Siihen myös lopetin vuosien laskemisen ja ongelmakseni olenkin saanut sen että ikääni kysyttäessä joudun hetken miettimään oikeaa vastausta. Olen siis vastaillut olevani 19-vuotias jo kolme vuotta. Henkinen ikäni ei kyllä ole saavuttanut vielä edes sitä. Tänään siis kuitenkin juhlistin päivääni käymällä Houkutuksessa herkullisella kakkupalasella ja kahvilla hyvän ystävän seurassa. Muutakin aktiviteettia päivään kertyi, mutta Houkutus oli se Juttu jolla olin päättänyt juhlistaa. Ok, pakko mainita Tiimari-visiitistä, jonka aikana törmäsin silmiään pullauttelevaan kynään. Ihan ehdotonta huvia! mutta kolmen euron hinta esti minua nolaamasta itseäni kaupan ulkopuolella. X)

Nuorempana aina listailin mitä olin saanut lahjaksi. Muistoihin jäävät tämän vuoden osalta...: Piristävät nallekarkit jotka tulivat postissa. Uiuiui! So cute. Ja piristivät ihan oikeasti. Pääkallomuki. Näin sen, halusin sen, sain sen. Me iz sooo happie! Äitini pistin lahjoittamaan viimeisen Harry Potterin heti sen ilmestymispäivänä. Se liimasi mut paikalleen ja nenän kirjaan (aineita jouduttiin käyttämään erityisesti jotta saatiin kirja irti nenästä, paikasta oli helpompi päästä irti (huono huono vitsi...)). Pari korttia saapuivat ilman suurempia lahjoja, antanen tämän anteeksi ; ). Ja sitten, William Joseph, tämän käsittelen myös tämän vuoden synttärilahjakategoriassa. Olen vaahdonnut siitä miehestä niin paljon. Pahvilaatikosta ei siis kuitenkaan hypännyt äijänkörilästä. Kyse on cd-levystä. Like the best ever!!!!! Kuuntelin aktiivisesti puolisen vuotta sitten ja kuuntelen edelleen. Aloitin sillä aamuni. Olen mennyttä.

Old, new, borrowed, blue.

Joku voisi kuvitella että rakastan lukujärjestyksen tekoa, koska olen nyt tehnyt omani nelisen kertaa. Saattaa olla että rakastankin. Ranska tipahti pois ja ruotsin kursseja tuli pari lisää. On siis edelleen mahdollista että kuolen työmäärääni. Pedagogisten kurssit kestänevät kuukauden tai korkeintaan yhden periodin. Osaan arvostaa sitä, että sen jälkeen lukujärjestykseni helpottuu hieman. Vaihtoehtoisesti höpsähdän sen vuoksi, ettei mulla yhtäkkiä olekaan mitään tekemistä (ei liene pelkoa kuitenkaan tästä). Haluaisin nähdä jonkin toisen tiedekunnan, jossa tunteja on 26:sta ylöspäin viikossa ja siihen kotitehtävät päälle ja vuoden lopussa opintopisteitä on kasassa 46. Tätä ajatellessa hajoaa.

Menneen viikon kivoihin juttuihin lukeutuu ehdottomasti uudet fuksit ja tuutorointi. Hieman on tunnontuskia siitä, että se mikä on selvää omassa päässä ei kuulosta selitettynä läheskään niin selvältä. Paljon asioita taisi jäädä myös sanomatta, mutta kuulemani perusteella se olisi ehkä mennyt ohi joka tapauksessa, sillä paljon siitä mitä sanottiin meni ohi. On kuitenkin aivan ihanaa, että täällä on nyt paljon potentiaalisia uusia ystäviä ja tuttuja. Ilokseni olen huomannut että mun on helppoa mennä juttelemaan uusille ihmisille.

That was something new, now to something old. Myös vanhat ystävät kaupungissa enenevät eli lapsuuden ystäväni muutti juuri tänne. Erikivaa! : ) Something borrowed... Tällä hetkellä leffoja ja kirjoja on lainassa. Kohta varmaan rahaakin. On vähän ankeutta huomattavissa pankkitilillä, eikä edes ihan vähän jos tarkkoja ollaan. Something blue: taivaalla on vaihteeksi näkyvissä jossain määrin sinistäkin. Jee.

Hajanaisia ajatuksia

On aina oikein rohkaisevaa ja itsetuntoa kohottavaa, kun kaupan täti tuijottaa erityisen pitkään. Tiedän että menin ilman meikkiä ja otsassa on näppylä, mutta pientä rajaa, kiitos.

On kiva, että koulu alkaa, mutta tällä menolla mä kärsin kouluahdistuksesta ennen ensimmäisenkään kurssin alkua. Olen nyt kolmisen viikkoa ollut jatkuvan ahdistuksen vallassa kesäkurssieni esseiden takia. Miksi ne eivät valmistu? Tällä määrällä ahdistusta pystyy yleensä tuottamaan useita esseitä. Toistaiseksi kuitenkin vaatimusten täyttyminen on noin yhdeksän sivun päässä.

Esseitä lukuunottamatta olen tuntenut itseni hyödyttömyyden perikuvaksi koko kesän. Se tarkoittaa siis montaa kuukautta itseinhoa. Tätä kompensoimaan olen päättänyt opiskella ensi lukuvuoden aikana englantia, ruotsia, ranskaa ja pedagogisia opintoja. Toisin sanoen meinaan tehdä itsemurhan akateemisin menetelmin. Syksyn ajalle olen kaavaillut 25 - 40 tuntia aktiivista läsnäoloa per viikko. Onneksi 40 tuntia ei tarvitse tehdä kuin yhtenä viikkona, tosin 25 tunnin viikotkin jäävät perin harvinaisiksi. Todennäköisesti totean kahden viikon jälkeen, että ranskan opiskelu saa osaltani jäädä, mutta koitetaan nyt kuitenkin.

Epäonnekseni kaapeliverkkoon kuuluminen tarkoittaa tv-lähetyksiä helmikuuhun asti. Olin jo laskenut, että heitän televisiolla vesilintua ja keskityn tekemään jotain hyödyllistä, mutta toistaiseksi siis televisio säilyy harrastusmuotona. Kuoroharrastusta aion myöskin jatkaa kun se on niin kivaa. Taekwondo oli kanssa niin kivaa, mutta se vaatii hieman realistista ajattelua. Liikkuva ihminen ei tervettä päivää näe, vai miten se nyt menikään... Ja se vain on mulle aika rankkaa treeniä, jossa on paikat vaarassa. Nimim. Vatsalihakseni revähti ja se ei ollut kivaa. Mutta enpä mä kyllä mihinkään venyttelykurssillekaan suostuisi menemään; kauheata lässyttämistä on sellainen (tyylillinen sanajärjestysvirhe, tiedetään!, mutta puolipisteen jälkeen tarvitaan lause, eli predikaatti pitää olla, tai jotain, öhh).

Kahvin paikka.

Update

Myöhästynyt WHOPEE!!! Sillä sain keltaisen vyön. Olen siitä hitsisti onnellinen. Lisäksi sain vielä nopeahkon (positiivisen) erityismaininnan (jota en tosin katso ansainneeni; siitä huolimatta sekin tuntui huisin mukavalle...)

Reissu oli hieno ja Budapestista jäi hyvä maku suuhun. Esillenoston ansaitsevat suurlähettilään hienot tarjoilut, joita olen jo hehkuttanutkin yhdelle jos toisellekin moneen otteeseen, sekä kaupunki yövalaistuksessaan.

Kevään viimeisen tentinkin sain läpi, mikä tosin ei ole hyvä juttu. Uskoni tähän opinahjoon alkaa mennä. Läpäisin kaksi pedagogisten opintojen tenttiä kuuntelematta luennoilla juurikaan ja näkemättä koskaan tenttikirjaa. Arvosanaksi tuli molemmista 2, ei siis mitään mahtavaa, mutta se ei minua huoleta. Sen sijaan se että niistä pääsee läpi yleistiedoilla on mielestäni naurettavaa. Olkoon, sain 6 opintopistettä, pistin ne taskuun. Pitäisi kai vain sanoa "kiitos".

(matka)stressi ja muita murheita

Viimeinen tämän kouluvuoden tentti oli tänään. (Tosin se ei millään muotoa mene tällä kerralla läpi, joten teoriassa se on vielä edessä päin.) Nurinkurisesti nyt iski päälle niin suuri Stressi, että tunnen jo kuinka se pyyhkäisee kehoni yli saaden hiukseni haurastumaan ja ihoni näppyläiseksi, (minkä ajatteleminen taas luonnollisesti lisää stressia). Enää en voi vedota siihen, että pitää hoitaa ensin koulu pois harrastusten alta. On pakko keskittyä harrastuksiin. (Pakon ja harrastusten ei pitäisi päätyä samaan lauseeseen...)

Ylihuomenna on kuoron kevätkonsertti ja osaan ulkoa vasta kolme laulua. Mikä kummallisinta, kyseiset laulut ovat ruotsiksi, joten en edes täysin ymmärrä mitä laulan, mutta silti ne jäivät päähän ilman opettelua. Voi tosin olla, että ei ole väliä osaanko laulun laulua, sillä tällä hetkellä kipeä, yskäinen kurkkuni ei tuota erityisen suloisia sointuja, lähinnä riipiviä ja rahisevia. Jos kevätkonsertin saa kunnialla läpi, voikin alkaa huolehtia kuoromatkasta Unkariin. Matkavakuutus vielä uupuu; en oikein vielä tiedä mitä uusimmat lentoturvallisuussäännöt pitävät sisällään; en omista matkalaukkua; osa garderoobista on vielä kaupassa (mm. kengät, tuskaa!!); siellä paikanpäällä tarvii vissiin rahaa... "ynh, uik"
(muistan hengittää... muistan hengittää... syvään)

Matkastressi pintapuolisesti käsitelty; voin siirtyä treenistressiin. Kahden viikon flunssa on rajoittanut sekä varsinaista taekwondotreeneissä käymistä että kotitreeniä. Olen siis taas huonommassa kunnossa kuin aikoihin ja vyökoe on ensi viikolla. Olen ehkä parantunut revähtäneestä vatsalihaksesta (ehkä en, se selvinnee maanantaina lääkärin jälkeen "ynh"). Nyrjähtänyt nilkkani vihoittelee heti kun kävelen enemmän kuin Carelia-salilta humpalle ja takaisin, joten ap chagiin vaadittu asento ei yleensä onnistu. Ainoa mahdollisuuteni on, että kehitän tämän stressihuolestuneisuuden aggreksi ja läpäisen vyökokeen silkalla asenteella.
(muistan hengittää... "ynh")

Musiikilla jatketaan

Olen niin myyty. Katsoin vahingossa pätkän ohjelmaa Vaimoni on prinsessa, jossa Royal Family of Van Dien kutsui kotiinsa erään pianistin vierailulle. Heillä ei ollut pianoa valmiina, joten Yamahan kundit kävivät tipauttamassa flyygelin lainaan siksi illaksi. Siinä sitten perheen pieni taapero pimputtelee pienillä (varmasti) puhtailla sormilla ennen kuin illan pääesiintyjä saapuu paikalle. (Vaikka nyt jäinkin tähän kateussävytteiseen kerrontaan kiinni, niin se ei ollut pääasia... :P)

Pianisti saapuu paikalle ja soittaa kuin enkeli.. tai paholainen, take your pick. Uusin suuri rakkauteni onkin nimeltään William Joseph. Taitoihin kuuluu mm. pianon soittaminen ylösalaisin. (Ei hassumpaa.) Jään siis odottamaan kieli pitkällä sitä hetkeä kun miehen levyn saa hankittua Suomen (tai Ruotsin, sekin käy) kamaralta. Luottokorttia ei ole, joten tilaaminen Amazonista ei käy päinsä. Ei sillä, sivusto tällä hetkellä ilmoittaa, että "Only 3 left in stock--order soon (more on the way)". Odotusaikana istun ehkä koneellani vielä tavallista enemmän kuulokkeet päässä, sillä Josephin nettisivu soittaa näitä ihania kappaleita. Huooooh!

Tänään. Tänään kävin laulamassa. Kuoroharrastukseni täytti lauantaipäiväni aika mukavasti, sillä tunnit kymmenestä viiteen hujahtivat laulellen. Ilokseni voin huomata huiman kehityksen tapahtuneen äänessäni ja tekniikassani. Alkusyksyn 3 - 4 tunnin lauluharjoitukset sattuivat kurkkuun vielä seuraavanakin päivänä eikä ollut toivoakaan, että ylä-g:n kohdalta pihahtaisi mitään ulos. Nyt jatkoin vielä kotona tunnin verran kuoromateriaalia hioen sekä Christina Aguileran biisejä luritellen, kun en yksinkertaisesti malttanut lopettaa. Ja toisinaan se g:kin sieltä ilmoittelee itsestään.

Tämä johtaa ajattelemaan, kuinka hienoa olisi omistaa piano. Ei tarvitsisi aina pelkkää ääntään rassata; voisi joskus pistää sormet töihin. Aloin tapailla koskettimia ehkä 4-vuotiaana. (Ehkä jo pienempänä. Omistan herttaisen kuvan siitä, kun istun isäni sylissä soittamassa. Muuten en olisi yltänyt soittamaan.) 6-vuotiaana aloin käydä pianokoulussa ja sitä jatkui 12-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen jatkoin harrastusta itsekseni 18-vuotiaaksi miltei päivittäin, joten muutto kotoa pianottomaan talouteen saattoi horjuttaa silloista psyykeäni. Kaikkeen tottuu. Nykyään kotona vieraillessa käytän joka päivä vähintään tunnin, enintään 5 tuntia soittamiseen. Äitini on melkein alkanut osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä, mutta tyynnytelläkseni tilannetta halaan myös häntä enkä vain pianoa.

Hmh, asiasta puhuminen kasvattaa pianoikävääni eksponentiaalisesti (olen humanisti, en ymmärrä juuri käyttämääni matemaattista termiä, mutta se kuulosti hienolta). Pitää siirtyä miettimään muita juttuja tai mielialani vaipuu murjotuksen puolelle.
Voisin miettiä vaikka................ vaikka sitä että on itse sisällä kun ulkona sataa. Se on aina niin mukavaa. : )

Kun massa edellä niin minä perässä

(Irc-galleriasta löytyy paljon tuttuja, laitoin siis kuvani sinne. Paljolla tutuilla näkyy myös olevan blogeja, joten...)

Heittäydyin näemmä kovin spontaaniksi, kun päätin tässä blogia lähteä väsäilemään. Kertoo ikävää kieltään niin heittäytymisen taidostani kuin spontaanisuudestanikin. Tai sitten vain osoittaa, että useamman tunnin lukuputken jälkeen yhdeltä yöllä heittäydyn helposti höllahuuliseksi ja tunnustan julkisesti, kuinka tylsä elämäni on.

Kirjailin juuri kasaan elämäni pisimmän extended outlinen, melkein varsinaisen esseen pituisen. Kirjoitusprosessi oli kovin kivuton, mikä on yleensä suoraan verrannollista arvosanan kivullisuuteen, jopa tuskallisuuteen. En kuitenkaan vielä aio hukkua inhorealismiini, vaan annan tulevaisuudelle mahdollisuuden osoittaa, että hikoilu ja kyyneleet riittävät hyvään arvosanaan, eikä verta tarvitse vuodattaa.

Jätetäänpä tältä erää tähän, sillä yö on pitkällä ja aamulla odottaa niin sanakoe kuin tenttikin ja lisäksi 300 sivua French Lieutenant's Womania on valmiina ahdistamaan minut nurkaan myöhemmin päivällä. Illalla pääsen pariksi tunniksi laulamaan kuoroharrastukseni parissa, jonka jälkeen saan vielä hikoilla taistelupuku päällä (epämiellyttävä liikuntaharrastuspuku siinä mielessä, että pelkästään se päällä seisominen aiheuttaa epämiellyttävän lämpimän tunteen, mutta ei siitä sen enempää).

Nighty night.