Tänään. Tänään kävin laulamassa. Kuoroharrastukseni täytti lauantaipäiväni aika mukavasti, sillä tunnit kymmenestä viiteen hujahtivat laulellen. Ilokseni voin huomata huiman kehityksen tapahtuneen äänessäni ja tekniikassani. Alkusyksyn 3 - 4 tunnin lauluharjoitukset sattuivat kurkkuun vielä seuraavanakin päivänä eikä ollut toivoakaan, että ylä-g:n kohdalta pihahtaisi mitään ulos. Nyt jatkoin vielä kotona tunnin verran kuoromateriaalia hioen sekä Christina Aguileran biisejä luritellen, kun en yksinkertaisesti malttanut lopettaa. Ja toisinaan se g:kin sieltä ilmoittelee itsestään.

Tämä johtaa ajattelemaan, kuinka hienoa olisi omistaa piano. Ei tarvitsisi aina pelkkää ääntään rassata; voisi joskus pistää sormet töihin. Aloin tapailla koskettimia ehkä 4-vuotiaana. (Ehkä jo pienempänä. Omistan herttaisen kuvan siitä, kun istun isäni sylissä soittamassa. Muuten en olisi yltänyt soittamaan.) 6-vuotiaana aloin käydä pianokoulussa ja sitä jatkui 12-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen jatkoin harrastusta itsekseni 18-vuotiaaksi miltei päivittäin, joten muutto kotoa pianottomaan talouteen saattoi horjuttaa silloista psyykeäni. Kaikkeen tottuu. Nykyään kotona vieraillessa käytän joka päivä vähintään tunnin, enintään 5 tuntia soittamiseen. Äitini on melkein alkanut osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä, mutta tyynnytelläkseni tilannetta halaan myös häntä enkä vain pianoa.

Hmh, asiasta puhuminen kasvattaa pianoikävääni eksponentiaalisesti (olen humanisti, en ymmärrä juuri käyttämääni matemaattista termiä, mutta se kuulosti hienolta). Pitää siirtyä miettimään muita juttuja tai mielialani vaipuu murjotuksen puolelle.
Voisin miettiä vaikka................ vaikka sitä että on itse sisällä kun ulkona sataa. Se on aina niin mukavaa. : )