To Tan or Not to Tan

Ihailen tässä vielä hetken otsikon t- ja n-kirjainten määrää.
Noin.

Joensuun yliopiston kuoron 40-vuotis konsertti (onko se yhdyssana?) ja muut juhlallisuudet tapahtuvat huomenna. Olen jostain syystä ollu sen vuoksi stressaantunut ja väsynyt maanantaista asti. 3 tunnin 10 minuutin harjoitukset tuli vedettyä vielä ihan positiivisella asenteella, mutta sen jälkeen ei ole hymyilyttänyt, enkä ole nukkunut kunnon yöunia. Tää on musta vähän kummallista, koska mulla ei vaihteeksi ole juuri minkäänlaisia vastuutehtäviä. Kukkasia kävin tilaamassa ja tänä iltana koristellaan Carelia-salia, mutta siinäpä se oikeastaan onkin.
Pääni oli poksahtaa, kun kävin Leinikissä kukkaostoksilla, ja sanoin, että "moi, nää olis yliopiston kuoron konserttiin, kaksi kimppua Carelia-saliin, summa saisi olla 60e", jolloin sen hetkinen myyjä näytti :(, kun "vähän hankalaahan se on 30e/kimppu saada mitään aikaan". Neuvottelut kuitenkin lähtivät käyntiin ja ehdin jo positivisoitua, kunnes liikkeen omistaja tuli paikalle, kuuli mistä oli kyse ja nyrjäytti naamansa "kun eihän sillä rahalla oikein saa mitään, ymmärrätkö kultaseni x( noh..." Ongelmana tietty on se, ettei sen kokosessa salissa 70 kuorolaisen reunoilla tahdo mikään näkyä minnekään. Ratkaisuksi ehdotettiin purkkia orkideaa molempiin reunoihin, johon mie sitten sanoin suht suoraan, että siinähän on tikun neänässä kukka, näyttääkö se sitten muka joltain. Seuraavana aamuna kaikki oli paremmin ja jotain kukkia on tulossa.

Oon käynyt aikaisin nukkumaan nyt harkitusti ja tarkoituksellisesti jo kahtena iltana, mutta valitettavasti nukkumaan käyminen ei tarkoita unen saamista. Koko ajan väsyttää, päätä särkee ja itku on herkässä. Tahtoisin nauttia juhlista, mutta näillä näkymin hajoan siinä vaiheessa, kun laulut on laulettu. Pitää ehkä lähettää pakanasiskolleni toive, että se vois heitellä jotain riimukiviä tai tanssia kuutamolla mulle unta. Itse kun en enää osaa tunnustaa uskovani mihinkään, niin joudun turvautumaan muiden jumaliin.

Olipa muuten oiva aasinsilta: erosin kirkosta käytyäni kaksi kertaa syyslukukauden alussa kuuntelemassa, mitä siellä oikeasti sanotaan. En kuitenkaan vieläkään tunnusta lopettaneeni uskomasta Jumalaan - ihan täysin; koen kuitenkin koko ajan hankalammaksi uskoa. Voisin heittää vesilintua viimeisilläkin uskonrippeilläni, jollei poikaystäväni olisi ateismissaan niin vahva. Mistä minä nyt tiedän, mitä minä ajattelen ja mitä hän ajattelee pääni sisällä. If that makes any sense at all...

Palataanpa vielä otsikkoon, jottei se jää täysin aiheettomaksi tekstin kannalta :D Pohdin tässä parhaillaan miten lakkaisin kynnet huomiseksi, ja kannattaisiko käyttää itseruskettavaa. Nyt on kuitenkin marraskuu ja ollaan Suomessa, jossa kaikki kalpenevat hyvää vauhtia. Selässäni olevat rusketusraidat paljastavat, että ihan parhaaseen talviväriin en ole vielä vaihtanut, mutta kyllä ruskettava aine olisi ehkä silti vähän liikaa. Toisaalta se kyllä toisi kivasti väriä tuohon rinnuksille ja käsivarsiin, kun mun iho ei ole ihan Nicole Kidman-posliininukketasoa - se on vaan silleen normi-iho.

Äää - vätystyttäää - väsyttäää, ajatukset ei pysy kasassa (kuten tekstistä huomaa) ja kaikki on tyhmää. Maailma on tyhmä. Ja meikkikin tänään pielessä. Ja silmien alla kerros renkaita. Innolla uuteen huomiseen, ehkä kaikki on paremmin.