Maalla ja muualla

Tällä hetkellä vipellän Lappeenrannan maastossa. Tätä kaupunkia tulee usein kovasti ikävä. Varmasti tulee Jojeakin, kun sieltä poistun pidemmäksi aikaa kuin väliaikaisesti :) Lappeenrannan keskustassa on jotain, mikä ikään kuin ottaa kämmenelleen ja pussaa, kun taas tuntuu, että Joensuun keskusta ennemmin roikottaa niskanahasta. Älkää kysykö mistä tää mielikuva tuli; oon itsekin ymmälläni. Jojesta puuttuu mm. Dinsko, eli laaja valikoima muodikkaita kenkiä hintaan, jonka maksamista voi harkita. Lisäksi tämän kaupungin Kicks myy BeYu-merkkiä (poistui Jojesta jokin aika sitten), joten mulla on nyt vihdoin kunnolla nude huultenrajauskynä, mitä oon etsinyt jo useamman kuukauden.
Osa nostalgisista kaipausfiiliksistäni tulee tosin lähinnä siitä, että kuvittelen, että Lappeenrannassa asiani voisivat olla paremmin. Ei ne ehkä olis, mutta henkinen minäni etsii pakopaikkaa. Samasta syystä ikävöin USA:n vaihtoaikaakin kovasti. Siellä oli silloin parempi olla kuin täällä nyt.

Vanhusten luona oli kiva viihtyä melkein viikko, mutta pari viime päivää menivät niin, että mitään ei tapahtunut. Luin kaksi Sandra Brownin kirjaa ja Weinerinin loppuun sekä yhden Harlekiinin. Onhan siellä piano tietty.

Useat tietää, että mun ja mun aamukahvin väliin ei kannata tulla, jos arvostaa tervettä ruumistaan. Tämä on oikeastaan liioittelua. Sen sijaan pianon ja mun välissä on oikeasti huono paikka. Aina ekana iltana kotikotiin mennessäni piano on ensimmäisenä halauslistalla ja viihdyn sen kanssa useamman tunnin. Vanhemmat katselevat suosiolla telkkariohjelmansa toisessa huoneessa. Jos jostain syystä soittaminen estyy, käyttäydyn kuin kiukutteleva pieni lapsi. Kaikki on huonosti ja mikään ei kelpaa. "Voit soittaa tunnin päästä, kun Kotikatu loppuu." *mutru, tuhahdus, äkäistä askellusta ja ovi pamahtaa kiinni*
Tulen erityisen äkäiseksi siitä, jos joudun tuntemaan syyllisyyttä soittamisestani. Tämä on ongelma silloin, jos talossa on pitkästynyt poikaystävä. Syyllisyydestäni huolimatta pahinta, mitä poikaystävä voi tehdä on ehdottaa, että voisinko mä pitää seuraa sille. Jos en saa rauhassa soittaa pianoani niin paljon kuin haluan olen turkasen huonolla tuulella.
On ehkä pianon syytä sekin, että mulla on huonot suhteet veljeni lapsiin. En ollenkaan suhtaudu hyvin siihen, että pitää odotella soittamatta silloin kun ne ottaa päiväunia tai katsoo videoita. Lisäksi väittäisin, että he saavat multa eniten huomiota, jos lähestyvät koskettimia tahmaisin sormin. Silloin mun äidinvaistot herää. Suojelen pianoani kuin leijonaemo pentujaan.
En mä oikeesti oo näin kamala ihminen, mutta tämä johtuu siitä, että pääsen soittamaan vain silloin tällöin kotona käydessäni. Jos joku haluaa lahjoittaa mulle sähköpianon maailmanrauhan parantamiseksi, niin en kieltäydy.

Vielä niistä lapsista. Oon ehkä ennenkin maininnut blogissanikin, että en ole varsinaisesti lapsirakas tyyppi. Ystäväni taisivat vitsailla jo meidän lukiossa ollessa, että käyttäisivät mua uhkauksena lapsilleen: "jos et nyt ole kunnolla, niin vien sut Annelle hoitoon". Adoptoinnista keskustellessamme kysyin ihan tosissani, että voisinkohan mä adoptoida sit jonku 14- - 15-vuotiaan.
Tiedän, että äitini katselee vierestä ja ihmettelee, miten ketään voi olla kiinnostamatta noin aktiivisesti. Esimerkiksi nyt oli veljentyttö yökylässä parikin yötä ja mä enimmäkseen yritin olla kävelemättä epähuomiossa sen yli. Vastaan sille, jos se jotain kysyy (mikä toi on,miks,kuka sä oot,miks,mitä sä täällä teet,miks,miks,miks...?)
Valitettavasti en aina muista olla vitsailematta. "Mitä sä syöt?" "Kiveä." "Mummi se syö kiveä." Jolloin säikähdän, että on paljon mahdollista, että tyttöraasu menee ja kokeilee itse perässä, miten kivi soveltuu syötäväksi.

Vielä loppuun vois puhua taas kakasta, vaik jääkin sit lukijalle paska mieli. Tänä aamuna heräilin, kun talossa kailotettiin kovaan ääneen, minkä laatusta ja kuinka iso kakka tuli. Tätä piti ihmetellä mummi- sekä vaarivoimin. Itse pakenin tilannetta tyynyn alle, kun en kestänyt ajatella sitä ihmettelyä enää pidempään. Ällöö.
(Tarkennukseksi: kyseessä oli sentään lapsen kakka, etteivät mummi tai vaari toistensa kakkoja ihmetelleet. Ällömpää hei, hyi.)